Es war immer einer von Sherlock Holmes‘ Charakterfehlern – wenn man es denn einen Fehler nennen darf –, dass er eine hohe Abneigung dagegen hatte, seine Pläne anderen Personen vollständig zu offenbaren, bevor der Augenblick ihrer Umsetzung gekommen war. Dies rührte zum Teil sicherlich von seiner herrischen Art her, denn er liebte es, die Menschen seiner Umgebung zu dominieren und zu überraschen, zum anderen lag dies aber in seiner berufl ichen Vorsicht begründet, kein unnötiges Risiko einzugehen. Im Ergebnis war dies jedoch häufi g anstrengend für seine Mitarbeiter und Helfer. Oft genug hatte ich darunter gelitten, doch niemals so sehr wie während dieser langen Fahrt durch die Dunkelheit. Die große Prüfung lag vor uns, endlich sollte der letzte Akt über die Bühne gehen, doch Holmes hatte noch nichts über seine Pläne verlauten lassen, und ich konnte nur raten, was er vorhatte. Ich fi ng vor Aufregung an zu zittern, als der kalte Wind auf unseren Gesichtern und der dunkle, öde Raum zu beiden Seiten der engen Straße mir zeigten, dass wir uns wieder auf dem Moor befanden. Jeder Hufschlag der Pferde und jede Umdrehung der Wagenräder brachten uns unserem spannenden Abenteuer näher.
Yksi Sherlock Holmesin vikoja -- jos sitä saattaa viaksi sanoa -- oli hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota pelottavaa seikkailua.
Unsere Unterhaltung wurde durch die Anwesenheit des Fahrers der Mietdroschke beeinträchtigt, so dass wir gezwungen waren, über nebensächliche Dinge zu sprechen, während unsere Nerven vor Erwartung gespannt waren. Nach dieser unnatürlichen Zurückhaltung war es für mich eine Erleichterung, als wir schließlich an Franklands Haus vorbeifuhren und wussten, dass wir nunmehr ganz nahe an Baskerville Hall und dem Ort des Geschehens waren. Wir ließen uns nicht vor die Tür fahren, sondern hielten nahe dem Tor zur Auffahrt. Der Wagen wurde bezahlt und nach Coombe Tracey zurückgeschickt, bevor wir uns zu Fuß in Richtung auf Merripit House aufmachten.
Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin, ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.
„Sind Sie bewaffnet, Lestrade?“
"Onko teillä aseita, Lestrade?"
Der kleine Polizist lächelte.
Salapoliisi hymyili.
„Solange ich meine Hosen anhabe, habe ich eine Hüfttasche, und solange ich meine Hüfttasche habe, befi ndet sich auch etwas darin.“
"Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."
„Gut! Mein Freund und ich sind ebenfalls auf Notfälle vorbereitet.“
"Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan vaikeuksia."
„Sie sind in dieser Angelegenheit ja reichlich verschlossen, Mr. Holmes. Was für ein Spiel wird denn gespielt?“
"Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt lähinnä on kysymys?"
„Ein Geduldsspiel.“
"Odottamisesta."
„Meine Güte, das scheint wirklich kein sonderlich fröhlicher Ort zu sein“, sagte Lestrade schaudernd, während er über die düsteren Hänge des Hügels und die große Dunstwolke blickte, die über dem Grimpener Moor lag. „Ich sehe Lichter eines Hauses vor uns.“
"Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy valo jostakin talosta."
„Das ist Merripit House und das Ziel unserer Reise. Ich muss Sie darum ersuchen, auf Zehenspitzen zu laufen und nur noch zu fl üstern.“
"Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."
Vorsichtig gingen wir den Weg entlang, als wollten wir auf das Haus zugehen, doch Holmes stoppte uns, als wir nur noch etwa 200 Meter entfernt waren.
Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen päässä siitä.
„Das dürfte reichen“, sagte er. „Diese Felsen hier rechts werden uns vortreffl ich Schutz bieten.“
"Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla muodostavat erinomaisen piilopaikan."
„Wir sollen hier warten?“
"Odotammeko tässä?"
„Ja, das wird unser kleiner Hinterhalt. Schlüpfen Sie in diese Höhle, Lestrade. Bist du nicht schon im Haus gewesen, Watson? Dann kannst du uns die Lage der Räume erläutern. Wozu gehören die vergitterten Fenster an diesem Ende?“
"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"
„Ich glaube, das sind die Küchenfenster.“
"Ne lienevät keittiön ikkunoita."
„Und das hell erleuchtete dort drüben
"Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"
„Das ist bestimmt das Esszimmer.“
"Ruokahuoneen varmaan."
„Die Vorhänge sind zurückgezogen. Du kennst dich hier am besten aus. Schleich dich lautlos nach vorne und sieh nach, was drinnen geschieht, aber sie dürfen um Himmels Willen nicht merken, dass sie beobachtet werden!“
"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi tuonne katsomaan, mitä he tekevät -- mutta älä Jumalan nimessä anna heidän huomata, että heitä vartioidaan."
Auf Zehenspitzen schlich ich den Pfad entlang und duckte mich hinter der niedrigen Mauer, die den vernachlässigten Obstgarten umgab. Solchermaßen in Deckung befi ndlich kroch ich zu einer Stelle, von welcher aus ich direkt in das vorhanglose Fenster hineinsehen konnte.
Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.
Es befanden sich nur zwei Männer im Zimmer, Sir Henry und Stapleton. Sie saßen jeder an einer Seite des runden Tisches, das Profi l mir zugewandt. Beide rauchten Zigarren und hatten Kaffee und Wein vor sich stehen. Stapleton redete sehr lebhaft, aber der Baronet sah bleich und zerstreut aus. Möglicherweise lastete der Gedanke an den einsamen Spaziergang durch das Moor mit seinem schlechten Ruf schwer auf seiner Seele.
Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen yli.
Während ich sie so beobachtete, stand Stapleton auf und verließ das Zimmer; Sir Henry schenkte sich Wein nach und lehnte sich in seinen Stuhl zurück, wobei er an seiner Zigarre zog. Ich hörte eine Tür knarren und das knirschende Geräusch von Schuhen auf Kies. Die Schritte gingen den Pfad auf der anderen Seite der Mauer, hinter der ich kauerte, entlang. Ich schaute über die Mauer und sah den Naturforscher an der Tür eines Häuschens in einer Ecke des Gartens stehen. Ein Schlüssel drehte sich im Schloss, und nachdem er hineingegangen war, ertönte von drinnen ein seltsames Geräusch wie von einer Rauferei. Er hielt sich höchstens ein oder zwei Minuten dort auf, dann hörte ich den Schlüssel sich erneut im Schloss drehen. Wieder lief Stapleton an mir vorbei, kehrte in das Haus zurück und setzte sich zu seinem Gast. Ich kroch leise dorthin zurück, wo meine Gefährten darauf warteten, was ich zu erzählen hatte.
Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.
„Du hast gesagt, dass Mrs. Stapleton nicht dort war?“ fragte Holmes, als ich meinen Bericht beendet hatte.
"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi Holmes kuultuaan kertomukseni.
„So ist es.“
"Ei ollut."
„Wo kann sie dann sein, da doch nirgends sonst Licht brennt außer in der Küche?“
"Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin keittiöstä?"
„Ich habe keine Ahnung, wo sie sein könnte.“
"En saata käsittää, missä hän olisi."
Wie schon erwähnt hing über dem großen Grimpener Moor ein dichter, weißer Nebel. Langsam trieb er auf uns zu und baute sich wie eine zwar niedrige, aber dicke und undurchdringliche Wand vor uns auf. Der Mond schien auf sie herab und ließ sie wie eine große, glänzende Eisfl äche aussehen, aus welcher die Spitzen der Felstürme in der Ferne wie Klippen herausragten. Holmes drehte sich nach ihr um und murmelte ungeduldig etwas vor sich hin, ihre langsame Bewegung ständig beobachtend.
Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana, paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä. Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.
„Sie kommt auf uns zu, Watson.“
"Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.
„Ist das schlimm?“
"Onko se vaarallista?"
„Sogar sehr schlimm – so ziemlich das einzige, das meine Pläne durcheinander bringen kann. Sir Henry kann jetzt nicht mehr lange bleiben, es ist schon zehn Uhr. Unser Erfolg und sogar sein Leben könnten davon abhängen, ob er herauskommt, bevor sich diese Nebelwand über den Weg geschoben hat.“
"Erittäin vaarallista -- ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä. Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."
Über uns war die Nacht klar und schön. Kalt und hell strahlten die Sterne, während der Halbmond die ganze Landschaft in ein sanftes, unstetes Licht tauchte. Vor uns lag die dunkle Masse des Hauses, dessen gezacktes Dach und hohen Kamine sich scharf gegen den silbrig schimmernden Himmel abhoben. Aus den unteren Fenstern ergossen sich breite Streifen goldenen Lichts über den Garten und das Moor. Plötzlich erlosch einer von ihnen. Die Dienstboten hatten die Küche verlassen. Nun blieb nur noch die Lampe aus dem Esszimmer übrig, wo die beiden Männer, der mörderische Gastgeber und sein ahnungsloser Gast, immer noch bei ihren Zigarren plauschten.
Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä istuivat jutellen ja tupakoiden.
Jede Minute schob sich diese weiße, wattige Fläche, die schon eine Hälfte des Moors bedeckte, näher und näher an das Haus heran. Die ersten dünnen Strähnen wehten bereits durch das goldene Rechteck des beleuchteten Fensters, man konnte kaum noch die jenseitige Mauer des Gartens erkennen, vor der die Bäume aus einem Wirbel weißen Dunstes herausragten. Während wir hinsahen, krochen schon Nebelschwaden um beide Ecken des Hauses und fügten sich langsam zu einer dichten Bank zusammen, auf welcher der obere Stock und das Dach wie ein seltsames Schiff auf nächtlicher See zu schweben schienen. Holmes schlug leidenschaftlich mit der Hand auf den Felsen vor uns und stampfte ungeduldig mit dem Fuß auf.
Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla yläosa ja katto -- kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.
„Wenn er nicht in einer Viertelstunde draußen ist, wird der Pfad vom Nebel bedeckt sein. In einer halben Stunde werden wir unsere Hand nicht mehr vor Augen sehen können.“
"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."
„Sollen wir uns etwas zurückziehen auf höher liegendes Land?“
"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"
„Ja, das wird meiner Ansicht nach ebenso gut sein.“
"Se lienee parasta."
Im selben Maße, wie die Nebelbank vorankroch, wichen wir vor ihr zurück, bis wir ein paar hundert Meter vom Haus entfernt waren, doch noch immer wälzte sich dieses dichte weiße Meer, deren Oberfl äche vom Mond silbern beschienen wurde, langsam und unerbittlich vor.
Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja vääjäämättömästi lähemmäs.
„Wir sind zu weit weg“, sagte Holmes. „Wir dürfen nicht das Risiko eingehen, dass er eingeholt wird, bevor er uns erreicht hat. Unter allen Umständen müssen wir ausharren, wo wir uns befi nden.“ Er kniete sich hin und legte sein Ohr auf den Boden. „Gott sei Dank, ich höre ihn kommen.“
"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."
Das Geräusch schneller Schritte durchbrach die Stille des Moores. Zwischen den Felsen kauernd starrten wir angestrengt auf die Nebelwand vor uns mit ihrer silbernen Oberfl äche. Die Schritte wurden lauter, und durch den Nebel, wie durch einen Vorhang, tauchte der Mann auf, den wir erwartet hatten. Überrascht schaute er sich um, als er in die klare, sternenbeschienene Nacht hinaustrat. Dann schritt er rasch den Weg entlang, lief an unserem Versteck vorüber und stieg den langen Hang hinter uns empor, dabei drehte er sich die ganze Zeit um wie jemand, der sich nicht wohl fühlt.
Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.
„Psst!“ rief Holmes, und ich hörte das scharfe Klicken einer Pistole, die entsichert wurde. „Vorsicht! Er kommt!“
"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"
Von irgendwoher aus dem Innersten dieser wallenden Nebel195 bank kam ein dünnes, kratzendes, regelmäßiges Getrappel. Die Wolke hing etwa fünfzig Meter vor uns, und wir starrten sie alle drei an in der unsicheren Erwartung, was für ein Schrecken wohl aus ihr hervorbrechen würde. Ich lag dicht neben Holmes und schaute ihm einen Moment lang ins Gesicht. Es war bleich und triumphierend, seine Augen leuchteten im Mondlicht. Doch plötzlich erstarrte sein Blick und seine Lippen öffneten sich verwundert. Im selben Moment stieß Lestrade einen Schreckensschrei aus und warf sich mit dem Gesich nach unten auf den Boden. Ich sprang auf, meine Hand griff nach der Pistole, doch mein Geist war wie gelähmt durch das schreckliche Geschöpf, das vor uns aus den Schatten des Nebels hervorgesprungen kam. Es war ein Hund, ein riesiger, pechschwarzer Hund, doch kein Hund, wie ihn sterbliche Augen jemals gesehen haben. Feuer schoss aus seinem offenen Rachen, aus den Augen glühte schwelende Glut, Lefzen und Nacken waren von hellen Flammen umlodert. Kein wahnsinniger Traum eines irren Hirns konnte ein wilderes, entsetzlicheres, höllischeres Ungeheuer erzeugen als diese nachtschwarze Schöpfung mit teufl ischer Fratze, die uns aus der Nebelwand entgegenstürzte.
Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli, äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin muurinkaltaisesta sumusta.
Mit langen Sätzen schoss das enorme schwarze Ungeheuer den Weg entlang, unserem Freund dicht auf den Fersen. Wir waren dermaßen gelähmt durch die Erscheinung, dass er an uns vorüber war, bevor wir uns wieder gefasst hatten. Dann feuerten Holmes und ich gleichzeitig, und ein schreckliches Heulen der Kreatur bewies uns, dass wenigstens einer getroffen hatte. Doch blieb sie nicht stehen, sondern hetzte weiter. Weiter vorn auf dem Weg sahen wir, wie Sir Henry sich umdrehte, das Gesicht im Mondlicht kreidebleich, seine Hände voller Entsetzen in die Höhe gestreckt, starrte er hilfl os auf das entsetzliche Untier, das auf ihn zuschoss.
Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä takaa.
Doch der Schmerzensschrei des Hundes hatte all unsere Ängste vertrieben. Wenn er verwundbar war, so war er sterblich, und wenn wir ihn verwunden konnten, so konnten wir ihn auch töten. Niemals habe ich jemanden so rennen sehen, wie Holmes in jener Nacht gerannt ist. Ich bin sicherlich gut zu Fuß, aber er hängte mich ebenso sehr ab, wie ich den kleinen Lestrade abhängte. Während wir den Weg entlangstürzten, hörten wir vor uns Schrei auf Schrei von Sir Henry und das tiefe Knurren des Hundes. Ich erreichte sie gerade, als die Bestie ihr Opfer ansprang, es zu Boden warf und nach seiner Kehle schnappte. Doch im nächsten Augenblick hatte Holmes schon fünf Kugeln seines Revolvers in die Flanke des Untiers gejagt. Mit einem letzten Aufheulen, im Todeskampf bösartig um sich beißend, rollte der Hund auf den Rücken, schlug mit allen Vieren um sich und fi el dann reglos auf die Flanke. Keuchend beugte ich mich zu ihm hinunter und drückte die Pistole gegen seinen furchtbaren, glühenden Schädel, doch war es sinnlos abzudrücken. Der riesige Hund war tot.
Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme. Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen, ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan. Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää. Jättiläiseläin oli jo kuollut.
Sir Henry lag bewusstlos an der Stelle, wo er gestürzt war. Wir rissen seinen Kragen auf, und Holmes entfuhr ein Stoßgebet der Dankbarkeit, als er sah, dass kein Anzeichen einer Verletzung zu erkennen und die Hilfe rechtzeitig gekommen war. Schon vibrierten die Augenlider unseres Freundes und er machte einen schwachen Versuch aufzustehen. Lestrade schob seine Brandyfl asche zwischen die Lippen des Baronets, der uns mit vor Entsetzen geweiteten Augen anstarrte.
Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.
„Mein Gott“, fl üsterte er, „Was war das? Was um alles in der Welt war das?“
"Hyvä Jumala!" kuiskasi hän. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"
„Was immer es war, jetzt ist es tot“, sagte Holmes. „Wir haben das Familiengespenst ein für allemal zur Strecke gebracht.“
"Mitä lieneekään, niin ainakin se hirviö nyt on kuollut", sanoi Holmes. "Olemme ainaiseksi hävittäneet maailmasta Baskervillen kummituskoiran."
Von seiner bloßen Größe und Stärke her war es ein schreckliches Geschöpf, das vor uns ausgestreckt lag. Es war kein reinrassiger Bluthund und keine reinrassige Dogge, sondern schien eine Mischung beider zu sein – hager, wild und so groß wie eine kleine Löwin. Selbst jetzt, da es in der Reglosigkeit des Todes vor uns lag, schien eine bläuliche Flamme von seinen Lefzen zu tropfen und die kleinen, tief liegenden, grausamen Augen waren von Feuer umgeben. Ich legte meine Hand auf das glimmende Maul, und als ich sie in die Höhe hob, glühten und leuchteten meine eigenen Finger in der Dunkelheit.
Eläin, joka makasi pitkällään meidän edessämme, oli suuruudeltaan ja voimiltaan kauhea. Se ei ollut puhdas verikoira, eikä myöskään puhdas doggi, vaan näytti olevan sekasikiö näistä molemmista -- se oli hintelä, villinnäköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolemankin jäykistämänä näytti sen hirveistä leuoista valuvan sinerviä liekkejä, ja sen pieniä syvällä kuopalla olevia, ilkeitä silmiä ympäröi tulirengas. Minä laskin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin sormiani loistivat ja säihkyivät ne pimeydessä.
„Phosphor“, sagte ich.
"Fosforia", sanoin minä.
„Und schlau zubereitet“, sagte Holmes, der das tote Tier beschnüffelte. „Es hat keinen Geruch, der sein Witterungsvermögen irritieren könnte. Wir müssen uns zutiefst bei Ihnen entschuldigen, Sir Henry, dass wir Sie diesem Schrecken ausgesetzt haben. Auf einen Hund war ich vorbereitet, doch nicht auf ein Untier wie dieses. Und wegen des Nebels hatten wir kaum Zeit, ihm entgegenzutreten.“
"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt.
„Sie haben mein Leben gerettet.“
"Te olette pelastanut minun elämäni."
„Nachdem wir es erst in Gefahr gebracht haben. Sind Sie kräftig genug aufzustehen?“
"Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"
„Geben Sie mir noch einen Schluck von diesem Brandy, dann werde ich zu allem bereit sein. So, wenn Sie mir jetzt aufhelfen würden. Was gedenken Sie nun zu unternehmen?“
"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"
„Sie hierzulassen. Sie sind nicht in der Verfassung für weitere Abenteuer in dieser Nacht. Wenn Sie warten wollen, kann einer von uns Sie nach Baskerville Hall begleiten.“
"Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana. Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."
Er versuchte sich aufzurichten, doch war er immer noch kreidebleich und zitterte an allen Gliedern. Wir halfen ihm zu einem Felsblock, wo er sich zitternd hinsetzte und sein Gesicht in den Händen vergrub.
Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon hän istui kätkien kasvot käsiinsä.
„Wir müssen Sie jetzt hierlassen“, sagte Holmes. „Der Rest unserer Arbeit muss getan werden und jeder Augenblick ist kostbar. Wir haben nunmehr unseren Fall, jetzt brauchen wir nur noch den Täter.“
"Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä, syyllinen on vain saatava kiinni."
„Ich wette tausend zu eins, dass wir ihn nicht zu Hause fi nden werden“, fuhr er fort, als wir rasch unsere Schritte den Weg zurück lenkten. „Die Schüsse dürften ihm verraten haben, dass sein Spiel aus ist.“
"On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes, kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."
„Wir waren ein ganzes Stück entfernt und der Nebel könnte sie gedämpft haben.“
"Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.
„Er folgte dem Hund, um ihn zurückrufen zu können, da können Sie sicher sein. Nein, nein, er ist inzwischen fort! Doch wir werden das Haus durchsuchen, um sicherzugehen.“
"Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."
Die Haustür stand offen, also stürzten wir hinein und eilten von Zimmer zu Zimmer zur Verwunderung eines schlotternden alten Dieners, der uns im Flur entgegen kam. Abgesehen vom Esszimmer brannte nirgends Licht, doch Holmes hatte sich eine Lampe geschnappt und ließ keinen Winkel des Hauses unerforscht. Nicht das geringste Anzeichen des Mannes, den wir suchten, war zu fi nden. Im oberen Stock war jedoch eines der Schlafzimmer abgeschlossen.
Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.
„Da ist jemand drinnen“, rief Lestrade. „Ich kann ein Geräusch hören. Öffnen Sie die Tür!“
"Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"
Ein unterdrücktes Stöhnen und Röcheln war zu hören. Holmes trat mit der fl achen Seite seines Fußes direkt oberhalb des Schlosses gegen die Tür und sie fl og auf. Mit den Pistolen in der Hand stürmten wir in das Zimmer.
Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme kaikki kolme huoneeseen.
Doch von dem verzweifelten und trotzigen Schurken, den wir zu fi nden erwartet hatten, war keine Spur zu sehen. Statt dessen bot sich uns ein so seltsamer und unerwarteter Anblick, dass wir einen Moment starr vor Erstaunen stehen blieben.
Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä hämmästyksestä.
Das Zimmer war zu einem kleinen Museum umgestaltet worden und an den Wänden standen Reihen von Kästen mit Glasdeckeln, in welchen sich die Sammlung von Schmetterlingen und Faltern befand, die das Hobby dieses komplizierten und gefährlichen Mannes waren. In der Mitte des Raums stand ein Pfeiler, der dort nachträglich eingebaut worden war, um die alte, wurmzerfressene Holzdecke zu stützen. An diesen Pfeiler war eine Gestalt angebunden, die so sehr in Stofftücher eingehüllt war, dass wir zunächst nicht sagen konnten, ob es sich um eine Frau oder einen Mann handelte. Ein Handtuch war um ihren Hals geschlungen und an der Rückseite des Pfostens befestigt, ein anderes bedeckte die untere Hälfte des Gesichts, über welcher uns zwei dunkle Augen voller Kummer, Scham und mit einem fragendem Ausdruck anstarrten. Im Handumdrehen hatten wir den Knebel entfernt sowie die Fesseln gelöst, und Mrs. Stapleton sank vor uns auf den Fußboden. Als ihr schöner Kopf auf ihre Brust fi el, sah ich den deutlichen roten Striemen eines Peitschenhiebes auf ihrem Nacken.
Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin -- kaksi surullista, tummaa silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.
„Der Schuft!“ rief Holmes. „Hier, Lestrade, Ihre Brandyfl asche! Setzen Sie sie auf den Stuhl. Sie ist von den Misshandlungen und vor Erschöpfung ohnmächtig geworden.“
"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."
Sie öffnete ihr Augen.
Hän avasi jälleen silmänsä.
„Ist er in Sicherheit?“ fragte sie. „Ist er entkommen?“
"Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"
„Er kann uns nicht entkommen, Madam.“
"Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."
„Nein, nein, ich meine nicht meinen Ehemann. Sir Henry? Ist er in Sicherheit?“
"Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä. Onko hän pelastunut?"
„Ja.“
"On."
„Und der Hund?“
"Ja koira?"
„Der Hund ist tot.“
"On kuollut."
Sie stieß einen tiefen Seufzer der Erleichterung aus.
Hän huokasi helpotuksesta.
„Gott sei Dank! Gott sei Dank! Dieser Schuft! Sehen Sie, wie er mich behandelt hat!“ Sie schob ihre Ärmel hoch und wir sahen mit Entsetzen, dass ihre Arme über und über mit Striemen bedeckt waren. „Aber das war gar nichts! Es sind mein Herz und meine Seele, die er gequält und geschändet hat. Solange ich Hoffnung hatte, dass er mich liebte, konnte ich alles ertragen, Misshandlungen, Einsamkeit, ein Leben voller Enttäuschung, aber jetzt ist mir klar geworden, dass er mich als Werkzeug benutzt hat.“ Während sie sprach, brach Sie in fürchterliches Schluchzen aus.
"Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani. Minä jaksoin kestää kaikki -- kovan kohtelun, yksinäisyyden, valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän puhkesi valtavaan itkuun.
„So schulden Sie ihm nichts“, sagte Holmes. „Sagen Sie uns dann, wo wir ihn fi nden können. Haben Sie ihm je bei seinen Untaten geholfen, so helfen Sie jetzt uns und büßen Sie dadurch.“
"Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille, mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."
„Es gibt nur einen Ort, an den er gefl üchtet sein kann“, antwortete sie. „Es gibt eine alte Zinnmine auf einer Insel inmitten des Moors. Dort hat er seinen Hund versteckt und auch eine Zufl ucht vorbereitet. Bestimmt ist er dorthin gefl ohen.“
"Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen. "Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."
Die Nebelbank lag wie weiße Wolle vor dem Fenster. Holmes beschien sie mit der Lampe.
Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti lamppua, niin että se näkyi.
„Sehen Sie“, sagte er. „Niemand kann in dieser Nacht den richtigen Weg durch das Grimpener Moor fi nden.“
"Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.
Sie lachte und schlug die Hände zusammen. Ihre Augen und Zähne blitzten vor grimmiger Freude.
Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.
„Er mag den Weg hinein fi nden, aber niemals wieder heraus“, rief sie. „Wie kann er heute Nacht die Stecken fi nden, die ihn führen? Wir haben sie zusammen gepfl anzt, er und ich, um den Weg durch das Moor zu markieren. Oh, hätte ich sie nur heute herausgerissen! Dann wäre er Ihnen wirklich ausgeliefert!“
"Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä. Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."
Es war offensichtlich, dass jede Verfolgung sinnlos war, bevor sich der Nebel verzogen hatte. So ließen wir Lestrade in Stapletons Haus zurück, während Holmes und ich mit dem Baronet nach Baskerville Hall zurückkehrten. Die Wahrheit über die Stapletons konnte ihm nicht länger verheimlicht werden, doch hielt er dem Schlag tapfer stand, als wir ihm über die Frau berichteten, die er geliebt hatte. Doch hatte der Schrecken der nächtlichen Abenteuer seine Nerven angegriffen, und bevor der Morgen graute, lag er mit hohem Fieber darnieder und Dr. Mortimer pfl egte ihn. Die beiden mussten erst zusammen eine Weltreise unternehmen, damit Sir Henry wieder der gesunde und kräftige Mann wurde, der er gewesen war, bevor er der Herr dieses verwünschten Anwesens wurde.
Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.
Und nun will ich rasch zum Ende dieser ungewöhnlichen Erzählung kommen, in welcher ich mich bemüht habe, den Leser an all jenen düsteren Ängsten und vagen Befürchtungen teilhaben zu lassen, die unser Leben so lange verdunkelt haben und auf so tragische Weise endeten. Am Morgen nach dem Tod des Hundes hatte sich der Nebel gelichtet, und Mrs. Stapleton führte uns zu der Stelle, wo sie einen Weg durch das Moor markiert hatten. Es half uns, die Leiden im Leben dieser Frau zu verstehen, als wir den Eifer und die Freude sahen, mit welcher sie uns auf die Fährte ihres Mannes brachte. Wir ließen sie auf einer sicheren und soliden Halbinsel zurück, die in das sich um sie herum ausbreitende Moor hineinragte. Von dort aus zeigten uns hier und dort angepfl anzte Stecken den Weg, der im Zickzack zwischen mit grünem Schaum bedeckten Tümpeln und übel riechenden Morastlöchern, die dem Fremden den Durchgang versperrten, entlang führte. Schlanke Gräser und üppige, schleimige Wasserpfl anzen sonderten einen modrigen Geruch und schwere Ausdünstungen ab, während ein falscher Schritt uns mehr als einmal tief in dem dunklen, schmatzenden Moor versinken ließ, das viele Meter weit um unsere Füße herum vor sich hin waberte. Sein zäher Griff packte unsere Knöchel, während wir liefen, und wenn wir einsanken, schien es, als ob eine heimtückische Hand uns in diese widerwärtigen Tiefen ziehen wollte, so fest und hinterhältig griff der Sumpf nach uns. Nur einmal sahen wir eine Spur davon, dass jemand vor uns schon diesen gefährlichen Weg gegangen war. Inmitten eines Büschels Riedgrases, das aus dem Schleim aufragte, lag etwas Dunkles. Holmes versank bis zur Hüfte im Schlamm, als der den Pfad verließ, um es aufzuheben, und wären wir nicht bei ihm gewesen, um ihn herauszuziehen, er hätte wohl nie mehr seinen Fuß auf festen Grund gesetzt. Er hielt einen alten, schwarzen Schuh in die Luft. „Meyers, Toronto“, war auf die Innenseite des Leders gedruckt.
Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me, Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan sisäpuolelle.
„Das war das Schlammbad wert“, sagte er. „Es ist der vermisste Schuh unseres Freundes Sir Henry.“
"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sir Henryn kadonnut saapas."
„Von Stapleton auf seiner Flucht dort weggeworfen.“
"Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."
„So ist es. Er behielt ihn in seiner Hand, nachdem er ihn benutzt hatte, um den Hund auf die richtige Fährte zu bringen. Als er merkte, dass das Spiel aus war, fl oh er und hielt ihn dabei noch immer in der Hand. Erst an dieser Stelle warf er ihn fort. Wenigstens wissen wir, dass er sicher bis hierhin gekommen ist.“
"Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin. Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on päässyt elävänä."
Doch mehr als das sollten wir niemals erfahren, auch wenn wir eine Menge vermuteten. Es gab keine Möglichkeiten, Fußabdrücke im Moor zu fi nden, da der Schlamm sie umgehend wieder füllte, aber als wir schließlich wieder festeren Boden erreichten, suchten wir gründlich nach ihnen, doch haben wir niemals nur das kleinste Anzeichen gefunden. Wenn der Boden uns die Wahrheit erzählte, hat Stapleton diese Zufl uchtsinsel, die er durch den Nebel jener letzten Nacht ansteuerte, nie erreicht. Irgendwo inmitten des großen Grimpener Moores, versunken im fauligen Schleim des Morastes, der ihn nach unten gezogen hatte, liegt dieser eiskalte und grausame Mann für immer begraben.
Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.
Auf der vom Moor umschlossenen Insel, wo er seinen wilden Helfer verborgen hatte, fanden wir einige Spuren von ihm. Ein großes Steuerrad und ein halb verschütteter Schacht zeigten uns, wo sich die verlassene Mine befunden hatte. Daneben lagen die verfallenen Reste von Behausungen der Minenarbeiter, die zweifellos von den sie umgebenden fauligen Dünsten vertrieben worden waren. In einer von ihnen zeigten uns ein Ring mit Kette und eine Anzahl abgenagter Knochen, wo der Hund gehalten worden war. Zwischen den Abfällen lag ein Skelett, an welchem noch ein Büschel brauner Haare hing.
Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko sekä tuuhea ruskea karvatukko.
„Ein Hund“, sagte Holmes. „Bei Jupiter, ein kraushaariger Spaniel. Der arme Mortimer wird seinen Schoßhund niemals wiedersehen. Nun, ich glaube nicht, dass dieser Ort noch ein Geheimnis enthält, das wir nicht schon entdeckt haben. Er konnte zwar seinen Hund verbergen, aber er konnte sein Heulen nicht abstellen, daher dieses Heulen, das auch bei Tageslicht nicht schön anzuhören war. Für den Notfall konnte er den Hund auch in seinem Gartenhaus unterbringen, aber das war immer ein Risiko, das er erst an jenem Tag einging, den er als Erfüllung seiner Mühen ansah. Diese Paste in der Dose ist ganz klar die Leuchtfarbe, mit welcher der Hund bemalt wurde. Natürlich wurde das von der alten Familienlegende des Höllenhundes angeregt und durch die Idee, den alten Sir Charles zu Tode zu erschrecken. Kein Wunder, dass der arme Sträfl ing, ebenso wie unser Freund und wir es selbst wohl auch getan hätten, vor Todesangst davonlief und schrie, als er diese Kreatur durch die Dunkelheit über das Moor ihm nachjagen sah. Es war ein schlauer Plan, denn abgesehen von der Möglichkeit, dein Opfer zu Tode zu erschrecken, welcher Bauer würde es wagen, ein solches Geschöpf, falls er ihm auf dem Moor begegnen würde, näher zu untersuchen? Ich habe es dir in London gesagt, Watson, und sage es wieder, niemals haben wir einen gefährlicheren Mann verfolgt als jenen, der irgendwo hier unten liegt...“ Er zeigte mit seinen langen Armen auf die unendliche Fläche des grün-gesprenkelten Moores, das sich vor uns bis zu den weit in der Ferne liegenden roten Hängen der Hügel erstreckte.
"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat, joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen. Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä, selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö, sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se, joka on tuolla haudattuna" -- hän viittasi kädellään sitä laajaa vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.