"Nyt on kamppailu alkanut meidän kesken", sanoi Holmes, kun kuljimme nummen yli. "Minkälaiset hermot tuolla miehellä ovatkaan! Kuinka hän onnistuikaan hillitsemään itsensä, kun äkkiä sai tietää sen masentavan totuuden, että väärä henkilö oli joutunut hänen vehkeittensä uhriksi. Sanoin jo Lontoossa, Watson, ja toistan sen nyt, että me emme koskaan ole tavanneet vihollista, joka olisi suuremmassa määrässä miekkamme arvoinen."
"Ikävää oli, että hän sai nähdä sinut."
"Niin minustakin tuntui ensin. Mutta ei ollut mahdollista päästä pakoon."
"Mitä luulet tiedon sinun täällä olostasi vaikuttavan hänen aikeisiinsa?"
"Joko se lisää hänen varovaisuuttaan tai sitten ajaa hänet heti äärimmäisyyksiin. Samoin kuin monet muut viekkaat rikoksentekijät, luottaa hänkin ehkä liiaksi viisauteensa ja luulee täydellisesti pettäneensä meidät."
"Miksi emme vangitse häntä heti?"
"Hyvä Watson, sinä olet syntynyt toiminnan mieheksi. Sinun vaistosi käskee sinua aina toimimaan tarmokkaasti. Otaksukaamme kumminkin, että olisimme vanginneet hänet tänä iltana, niin mitä siitä olisimme hyötyneet? Emme olisi voineet todistaa mitään häntä vastaan. Siinä ilmenee hänen pirullinen viekkautensa. Jos hänellä olisi joku inhimillinen kätyri, niin kävisi se ehkä päinsä, mutta vaikka voisimmekin tuoda esiin tuon suuren koiran, niin ei sen omistaja silti joutuisi hirteen."
"Mutta ovathan ainakin syytöskohtamme varmat."
"Ei, kaikki on vain arvailuja ja otaksumisia. Me joutuisimme naurunalaisiksi, jos toisimme oikeuden eteen sellaisen jutun ja sellaisilla todistuksilla."
"Mutta sir Charlesin kuolema sitten?"
"Hänessä ei ollut merkkiäkään ulkonaisesta väkivallasta. Me kaksi tiedämme hänen kuolleen säikäyksestä ja tiedämme myöskin, mitä hän säikähti, mutta kuinka voisimme saattaa kaksitoista tunteetonta jurymiestä siitä vakuutetuiksi? Mikä osoitti, että koira oli siinä jutussa osallisena? Missä näkyi sen hampaiden jälkiä? Me tiedämme luonnollisesti, että koira ei pure kuollutta ihmistä, ja että sir Charles oli kuollut, ennenkuin koira ehti hänen luokseen. Mutta se on todistettava, ja me emme pysty siihen."
"No, mutta tämäniltanen juttu?"
"Sen laita ei ole paljoa paremmin. Mitään suoranaista yhteyttä ei ole koiran ja miehen kuoleman välillä. Me emme nähneet koiraa. Me kuulimme sen äänen, mutta emme voisi todistaa, että se ahdisti tuota miestä. Tässä ei ole minkäänlaisia varmoja perusteita. Ei, ystäväni, meidän täytyy tyytyä siihen tosiseikkaan, että todistuksemme eivät vielä ole selviä, ja että kannattaa antautua mihin tahansa saadaksemme ne päteviksi."
"Ja kuinka se kävisi päinsä?"
"Minä toivon paljon rouva Laura Lyonsin menettelystä, kun hän saa kuulla miten asiat ovat. Sitäpaitsi ovat minulla omat aikeeni. Joka päivällä on oma vaivansa, ja minä toivon päässeeni voittopuolelle ennen huomispäivän loppua."
Enempää en häneltä saanut kuulla, hän kulki vain eteenpäin ajatuksiin vaipuneena. Kun tulimme Baskervillen portille, sanoin minä.
"Tuletko mukaani tänne?"
"Tulen; minä en tiedä, mitä enää vakoilisin. Vielä sana, Watson. Älä puhu sanaakaan sir Henrylle koirasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että Seldenin kuolema tapahtui sillä tavoin, kuin Stapleton tahtoi meitä uskomaan. Hän on siten pystyvämpi kestämään sen tulikokeen, johon hän joutuu huomenna, koskapa hän silloin, jos oikein muistan tiedonantosi, aikoo syödä päivällisen Stapletonin luona."
"Niin teen minäkin."
"Sinun täytyy jollakin tekosyyllä kieltäytyä kutsusta. Se käy helposti päinsä. Ja jos nyt myöhästymmekin päivälliseltä, niin lupaan, että illallinen maistuu meille molemmille sitä paremmalta."
Sir Henryn tyytyväisyys oli suurempi kuin hänen hämmästyksensä, kun hän sai nähdä Sherlock Holmesin, sillä hän oli useita päiviä odotellut, että Holmes nykyisin sattuneiden tapausten johdosta saapuisi. Hän kohotti kumminkin kulmiaan huomatessaan, että ystävälläni ei ollut matkatavaroita ja että hän ei voinut antaa mitään selitystäkään sen johdosta. Yhdessä onnistuimme sir Henry ja minä varustamaan hänet sillä, mitä hän tarvitsi, ja myöhäisen illallisen aikana ilmoitimme Holmes ja minä sir Henrylle seikkailuistamme sen verran kuin pidimme sopivana. Sitä ennen täytyi minun kumminkin ottaa raskaaksi velvollisuudekseni ilmoittaa Barrymorelle ja hänen vaimolleen Seldenin kuolemasta. Edellinen piti sitä kyllä helpotuksena, mutta hänen vaimonsa pani esiliinan silmilleen ja itki katkerasti. Koko maailmalle oli Selden ollut vaan ilkeä väkivallan tekijä, yhtä paljon eläin kuin piru, mutta tämän naisen mielessä oli hän aina pysynyt samana pienenä omavaltasena poikana, jonka hän muisti lapsuudestaan, lapsena, joka niin mielellään tahtoi pitää häntä kädestä. Harvinaisen pahan täytyy sen miehen olla, jota ei yksikään nainen surisi.
"Minä olen kuljeskellut täällä sisällä ja kärsinyt ikävää koko päivän, sittenkun Watson lähti aamulla", sanoi sir Henry. "Luulen ansainneeni vähän kiitosta siitä, että olen pitänyt lupaukseni. Ellen olisi sitoutunut olemaan menemättä ulos yksin, niin olisi minulla voinut olla hieman hauskempaa, sillä sain Stapletonilta kutsun tulla heille."
"Niin, jos sen olisitte tehnyt, niin olisi teillä kylläkin ollut hauskaa", sanoi Holmes kuivasti. "Sivumennen sanoen, ette luultavasti tiedä, että olemme surreet teitä ikäänkuin olisitte taittanut niskanne tänä iltana,"
Sir Henryn silmät suurenivat. "Mitä tarkoitatte?"
"Tuo miesparka oli puettu teidän vaatteisiinne, ja minä pelkään, että hovimestarinne, joka ne on antanut hänelle, joutuu tekemisiin poliisin kanssa."
"Se ei ole luultavaa, sillä mikäli tiedän eivät ne olleet merkittyjä."
"Se oli onneksi hänelle -- niin, onneksi teille kaikille, koska te siinä asiassa olette toimineet vastoin lakia. Tunnollisena salapoliisina olisi ehkä minun velvollisuuteni vangita teidät kaikki. Watsonin kirjeitä voi pitää hyvin raskauttavina papereina."
"Mutta antakaa toki minun kuulla jotain itse asiasta. Mitä Watsoniin ja minuun tulee, emme ole nyt paljoa viisaampia kuin tänne tullessamme."
"Minä toivon pian saavani tilaisuuden selittää teille koko asian. Tämä tapaus on kokonaisuudessaan ollut hyvin vaikea ja monimutkainen. Muutamista kohdista puuttuu vielä selvyyttä, mutta se saadaan pian."
"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta, jonka olemme tehneet. Me olemme kuulleet koiran ulvovan nummella, joten voin vannoa, ettei sen olemassa olo ole vain taikauskoista luulottelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. Jos voitte saada sille pedolle suukopan ja sitoa sen, niin tulen pitämään teitä suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."
"Minä uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos te autatte minua."
"Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Hyvä on; ja minä aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja kysymättä minulta syitä."
"Kuten suvaitsette."
"Jos siihen suostutte, niin pidän hyvin luultavana, että tämä arvotus pian tulee ratkaistuksi. Minä en epäile --."
Hän vaikeni äkkiä ja hänen katseensa suuntautui pääni ylitse seinään. Lamppu valaisi hänen kasvojaan, jotka olivat niin jännittyneet ja liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua johonkin klassilliseen, personoitua valppautta ja odotusta esittävään veistokuvaan.
"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.
Kun hän jälleen käänsi katseensa alas, huomasin minä, että hän tukehdutti ankaran mielenliikutuksen. Piirteet hänen kasvoissaan olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.
"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", sanoi hän viitaten kädellään muotokuvasarjaan, joka täytti häntä vastapäätä olevan seinän. Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta se on vaan kateutta, ja meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on todella erinomainen muotokuvakokoelma."
"On hauskaa, että olette sitä mieltä", sanoi sir Henry katsoen hieman hämmästyneenä ystäväämme. "Minä en tahdo väittää ymmärtäväni paljoa siinä suhteessa. Minä osaan paremmin arvostella hevosta kuin taulua, enkä tiennyt että teillä on aikaa semmoiseen."
"Kun näen jotain kelvollista, niin ymmärrän sen, ja nuo muotokuvat ovat hyviä. Tuo siniseen silkkiin puettu nainen on Kellerin maalaama, sen voin vannoa, ja tuon lihavan, peruukkipäisen herran täytyy olla Reynoldsilta. Kaikki ne ovat suvun jäsenten muotokuvia, eikö niin?"
"Joka ainoa."
"Tunnetteko nimet?"
"Barrymore on opettanut ne minulle, ja minä luulen suunnilleen osaavani läksyni."
"Kuka on tuo herra, jolla on kaukoputki kädessään?"
"Se on vara-amiraali Baskerville, joka palveli Rodneyn alapäällikkönä Intiassa. Siniseen takkiin puettu mies tuossa, jolla on paperikäärö kädessään, on sir William Baskerville, joka oli puheenjohtajana monessa alihuoneen valiokunnassa, Pittin aikana."
"Ja tuo, joka on minua vastapäätä -- puettuna mustaan samettiin ja pitseihin?"
"Oh, hänestä on teillä täysi syy saada kuulla jotain. Hän on koko onnettomuuden syy, tuo ilkeämielinen Hugo, joka tuotti maailmaan Baskervillen koiran. Häntä ainakaan emme koskaan unohda."
Minä katsoin muotokuvaa, uteliaisuudella ja hieman hämmästyneenä.
"Kas vaan", sanoi Holmes, "hän näyttää jokseenkin hiljaselta ja siivolta, mutta hänen silmissään piili kyllä jotain saatanallista. Minä olin kuvitellut hänet jäykkä-rakenteiseksi mieheksi, jolla oli oikeat roistonkasvot."
"Ei voi epäilläkään, ettei se olisi hänen kuvansa, sillä kankaan takapuolella löytyy sekä nimi että vuosiluku 1647."
Holmes ei enää sanonut paljoa, mutta tuon vanhan elostelijan kasvot näyttivät vaikuttavan häneen suurella vetovoimalla, sillä koko aterian ajan siirtyi hänen katseensa alituisesti muotokuvaan. Vasta myöhemmin illalla, kun sir Henry oli mennyt huoneeseensa, sain tiedon ystäväni ajatuksista. Hän pyysi minua tulemaan ruokasaliin, ja siellä hän valasi kynttilällään tuota seinällä olevaa vanhaa muotokuvaa.
"Huomaatko jotain?" kysyi hän.
Minä katsoin leveää, töyhdöllä varustettua hattua, ohimoille kiertyviä kiharoita, valkoista pitsikaulusta ja näiden ympäröimiä kapeita kasvoja. Ne eivät olleet raa'at, mutta jäykät, kovat ja ankarat ohuine huulineen ja suvaitsemattomine silmineen.
"Onko se kenenkään sinun tuttavasi näköinen?"
"Kasvojen alaosassa on jotain, joka muistuttaa sir Henryä."
"Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" Hän nousi seisomaan tuolille ja pitäen kynttilää vasemmassa kädessään, peitti hän oikealla käsivarrellaan kuvasta hatun ja pitkät kiharat.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä aivan hämilläni.
Stapletonin piirteet ilmenivät selvään kuvassa.
"Vai niin, sinä huomaat nyt. Minun silmäni ovat tottuneet tarkastamaan kasvoja, eikä mitä niiden ympärillä on. Välttämätöntä on sille, jonka tulee tutkia rikosasioita, osata nähdä valepuvunkin läpi."
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä. Se voisi olla hänen muotokuvansa."
"Niin, tämä on hyvin merkillinen esimerkki toisinnosta, joka näyttää koskevan sekä ruumiillista että henkistä puolta. Sukumuotokuvien tutkiminen antaa tukea uusiutumisteorialle. Tuo mies kuuluu Baskervillen sukuun siinä ei ole epäilemistä."
"Tilan salainen perillinen."
"Aivan niin. Tämä muotokuva on antanut meille yhden kaikkein tärkeimpiä puuttuvia todistuksia. Hän on käsissämme, Watson, hän on käsissämme, ja minä tahtoisin vannoa, että hän ennen huomista iltaa pyristelee haavissamme yhtä avuttomana kuin hänen omat perhosensa. Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin me panemme hänet kokoelmiimme Baker Streetin varrella." Hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan, kääntyessään pois taulusta. En ole usein kuullut hänen nauravan, ja joka kerran on se ennustanut tuhoa jollekin.
Minä olin varhain ylhäällä aamulla, mutta Holmes oli ollut vielä varhaisempi, sillä pukeutuessani tuli hän kävellen pitkin käytävää.
"Niin tänään on meillä paljon tehtävää", sanoi hän hieroen käsiään toimintahaluisella tyytyväisyydellä. "Verkot ovat jo viritetyt, ja pian alamme niitä nostaa. Ennen päivän loppua saamme tietää olemmeko saaneet suuren, terävänokkaisen haukemme, vai onko se livahtanut silmukkain läpi."
"Oletko jo ollut nummella?"
"Minä olen Grimpenistä lähettänyt Princetowniin tiedon Seldenin kuolemasta. Luulen voivani luvata, ettei ketään teistä tulla vaivaamaan sillä asialla. Olen myöskin antanut tiedon uskolliselle Cartwrightille, joka varmaan olisi jäänyt makaamaan majani ovelle ja surrut itsensä kuoliaaksi, niinkuin koira isäntänsä haudalla, ellen olisi vakuuttanut hänelle olevani turvassa."
"Mitä nyt on tehtävä?"
"Nyt puhuttelemme sir Henryä. Tässähän hän onkin."
"Hyvää huomenta, Holmes", sanoi tämä. "Te näytätte kenraalilta suunnittelemassa taistelua esikuntansa päällikön kanssa.
"Siihen suuntaan onkin asia. Watson pyysi määräyksiä."
"Niin minäkin."
"Hyvä on. Ellen erehdy, olette tänä iltana luvannut syödä päivällistä ystävienne Stapletonien luona."
"Minä toivon, että te tulette mukaan. He ovat sangen vieraanvaraisia, ja uskon varmaan heidän ilahtuvan nähdessään teidät."
"Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen."
"Lontooseenko?"
"Niin, luulen meidän nykyään olevan enemmän hyödyksi siellä."
Sir Henryn kasvot osoittivat ilmeistä hämmästystä.
"Minä olin toivonut, että pelastaisitte minut tästä jutusta. Ei ole juuri hauskaa olla yksin täällä kotona enemmän kuin nummellakaan."
"Hyvä ystävä, teidän täytyy ehdottomasti luottaa minuun ja tehdä aivan niin kuin sanon. Voitte ilmoittaa Stapletoneille, että kernaasti olisimme tulleet mukananne, elleivät tärkeät asiat olisi pakottaneet meitä matkustamaan Lontooseen. Pian toivomme saavamme palata Devonshireen. Lupaatteko sanoa sen heille?"
"Minä vakuutan, etten muuta voi."
Sir Henryn kasvoista huomasin hänen olevan kovin loukkaantuneen siitä, että me, kuten hän luuli, lähdimme pakosalle.
"Koska tahdotte lähteä?" kysyi hän kylmästi.
"Heti aamiaisen jälkeen. Me menemme Coombe Traceyyn, mutta Watson jättää tavaransa tänne, merkiksi siitä, että hän palaa takasin. Parasta on, että sinä, Watson, kirjoitat muutaman sanan Stapletonille pyytäen anteeksi poisjäämisesi."
"Minä haluaisin todellakin seurata teitä Lontooseen", sanoi sir Henry. "Miksi pitää minuun jäädä tänne yksin?"
"Koska velvollisuutenne sitä vaatii ja koska kunniasanallanne lupasitte totella minua, ja nyt vaadin minä teitä jäämään tänne."
"Hyvä, jään sitten."
"Vielä yksi määräys. Teidän tulee ajaa hevosella Merripit Houseen, mutta lähettää vaunut takasin, ja ilmoittaa aikovanne palata jalan."
"Jalanko nummen yli?"
"Niin."
"Mutta siitähän juuri olette niin usein varottanut minua."
"Tällä kertaa voitte tehdä sen vaaratta. Ellen luottaisi niin suuresti hermoihinne ja rohkeuteenne, niin en teitä siihen kehottaisi, mutta on suurimmassa määrin tärkeää, että palaatte jalan."
"Teen sitten niin."
"Ja jos henki on teille kallis, niin älkää lähtekö mitään muuta polkua, kuin sitä, joka johtaa suoraan Merripit Housesta Grimpen Roadiin ja joka on suorin."
"Teen aivan niin kuin sanotte."
"Se on oikein. Tahdon kernaasti lähteä täältä niin pian kuin suinkin aamiaisen jälkeen, ehtiäkseni Lontooseen jo iltapäiväksi."
Nämä aikeet hämmästyttivät minua suuresti, vaikka muistinkin Holmesin edellisenä iltana sanoneen Stapletonille, että hän viipyisi täällä vain päivän. En ollut kumminkaan tullut ajatelleeksi, että hän tahtoisi ottaa minut mukaansa, enkä myöskään ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista, että me molemmat olisimme poissa tuosta tilaisuudesta, jota hän itse piti niin tärkeänä. En voinut kumminkaan muuta kuin sokeasti totella. Otimme senvuoksi jäähyväiset alakuloiselta ystävältämme ja parin tunnin päästä olimme Coombe Traceyn asemalla, josta palautimme vaunut. Muuan pieni poika odotti meitä asemasillalla.
"Käskettekö jotain?" kysyi hän Holmesilta.
"Sinä matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. Heti saavuttuasi sinne, tulee sinun minun nimessäni sähköttää sir Henry Baskervillelle ja kysyä, onko hän löytänyt minun kadottamani lompakon, sekä pyytää häntä lähettämään se vakuutettuna asuntooni Baker Streetin varrelle."
"Kyllä, herra."
"Ja mene nyt toimistoon kysymään, löytyykö kirjettä minulle."
Poika palasi tuoden sähkösanoman, jonka Holmes ojensi minulle. Se kuului: "Olen saanut ilmoituksenne. Tulen täydellä valtakirjalla varustettuna kello 5:40. -- Lestrade."
"Tämä on vastaus minun varhain aamulla lähettämääni sähkösanomaan. Lestrade on kunnollisin ammattitovereistaan, ja me tulemme luultavasti tarvitsemaan hänen apuansa. Ja nyt luulen, Watson, että parhaiten käytämme aikamme, jos menemme käymään rouva Laura Lyonsin luona."
Hänen taistelusuunnitelmansa alkoi käydä selväksi. Sir Henryn kautta hän tahtoi saada vakuutetuksi Stapletonille, että me olimme lähteneet, kun me sitävastoin olisimmekin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä. Lontoosta tuleva sähkösanoma poistaisi Stapletonilta viimeisenkin epäluulon, jos nimittäin sir Henry sattuisi siitä hänelle mainitsemaan. Olin jo näkevinäni verkon kaikilta puolin alkavan kiertyä saaliimme ympärille.
Rouva Laura Lyons istui työhuoneessaan, ja Sherlock Holmes alkoi keskustelun niin avomielisesti ja suoraan että se häntä suuresti hämmästytti.
"Minä tutkin parhaillaan niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä sir Charles Baskervillen kuoleman kanssa", sanoi hän. "Ystäväni tohtori Watson on kertonut minulle, mitä te olette ilmoittanut hänelle asiasta, ja myöskin mitä te olette salannut häneltä."
"Mitäkö minä olen salannut häneltä?" kertasi rouva Lyons uhmailevasti.
"Te olette tunnustanut, että pyysitte sir Charlesia kohtaamaan teitä veräjän luona kello kymmenen. Me tiedämme, että hän kuoli siihen aikaan ja siinä paikassa. Te olette salannut meiltä yhteyden näiden kahden tapauksen välillä."
"Ei löydy mitään yhteyttä niiden välillä."
"Siinä tapauksessa on todennäköisyys hyvin harhauttava. Luulen kumminkin, että onnistumme löytämään jotain yhteyttä. Tarkoitukseni on menetellä aivan suorasti teitä kohtaan, rouva Lyons. Me olemme sitä mieltä, että tässä on kysymys murhasta, ja todistukset tulevat ehkä hyvin turmiollisiksi sekä ystävällenne herra Stapletonille että myöskin hänen vaimolleen."
Rouva Lyons nousi kiivaasti tuoliltaan.
"Hänen vaimolleenko?" huudahti hän.
"Niin, se asia ei ole enää salaisuus. Se henkilö, jota on pidetty hänen sisarenaan, onkin itse asiassa hänen vaimonsa."
Rouva Lyons oli jälleen istuutunut. Hän tarttui tuolin käsipuuhun, ja minä huomasin, kuinka hänen ruusun-väriset kyntensä tulivat aivan valkoisiksi, niin kovasti hän sitä puristi.
"Hänen vaimonsa!" kertasi hän. "Hänen vaimonsa! Hän ei ole naimisissa."
Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.
"Todistakaa se, todistakaa se, ja jos sen voitte, niin --!" Hänen säihkyvä katseensa puhui enemmän kuin sanat.
"Olen kyllä varustettu todistuksilla", sanoi Holmes ottaen taskustaan muutamia papereita. "Tässä on tuosta avioparista valokuva, joka on otettu Yorkissa neljä vuotta sitten. Takasivulla on: herra ja rouva Vandeleur, mutta helposti voitte tuntea molemmat, jos nimittäin olette nähnyt tämän naisen. Tässä on kolme luotettavain henkilöitten antamaa kuvausta herra ja rouva Vandeleurista siltä ajalta, jolloin he johtivat St. Olivierin yksityiskoulua. Lukekaa ne, niin saatte nähdä voitteko epäillä, etteivät he olisi samoja henkilöitä."
Rouva Lyons silmäili papereita ja katsoi sitten ylös toivottomuutta osoittava jäykkä ilme silmissään.
"Herra Holmes", sanoi hän, "tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen, jos nimittäin voin saada avioeron miehestäni. Tuo konna on valehdellut minulle kaikin tavoin. Hän ei ole puhunut minulle yhtä totuuden sanaa. Ja miksi -- miksi? Minä olin luullut hänen rakastavan minua, mutta nyt huomaan olleeni vain välikappaleena hänen kädessään. Miksi koettaisin suojella häntä hänen rikollisten tekojensa seurauksilta? Pyytäkää minulta, mitä tahansa, minä olen valmis kaikkeen. Sen vakuutan kumminkin pyhästi, että kirjoittaissani tuota kirjettä en aavistanutkaan, että mitään pahaa tapahtuisi tälle vanhalle herralle, joka oli näyttänyt olevansa luotettavin ystäväni."
"Minä uskon täydellisesti teitä, rouva", sanoi Holmes. "Näiden tapahtumain kertominen on varmaan suurimmassa määrässä teille vastenmielistä, ja ehkä on teistä helpompaa, jos minä kerron, mitä on tapahtunut, ja te oikaisette minua, siinä tapauksessa että satun tekemään tärkeitä erehdyksiä. Luultavasti Stapleton kehotti teitä kirjottamaan tuon kirjeen?"
"Hän saneli sen."
"Minä otaksun hänen esittäneen syyksi, että käyttäisitte niitä rahoja, joita sir Charlesilta pyysitte, avioeron yhteydessä oleviin menoihin?"
"Aivan niin."
"Kun olitte lähettänyt kirjeen, sai hän teidät olemaan menemättä kohtauspaikalle?"
"Hän sanoi minulle, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen, ja että hän, vaikka itsekin köyhä, uhraisi viimeisen penninsä esteiden hävittämiseksi väliltämme."
"Hän näyttää olevan hyvin johdonmukainen luonne. Ja sitten ette kuullut asiasta mitään, ennenkuin sanomalehdestä luitte uutisen kuolemantapauksesta?"
"En."
"Ja hän vaati teitä vannomaan, että te ette kenellekään sanoisi pyytäneenne yhtymystä sir Charlesin kanssa?"
"Niin juuri hän teki. Hän sanoi, että tämä kuolemantapaus oli täydelliseen pimeyteen verhottu, ja että minua varmaan epäiltäisiin, jos tuo asia tulisi tunnetuksi. Hän pelotti minut vaikenemaan."
"Sen kyllä uskon. Mutta teillä oli epäilyksenne?"
Hän epäröi ja katsoi alas.
"Minä tunsin hänet", sanoi hän. "Mutta jos hän olisi ollut minua kohtaan rehellinen, en koskaan olisi rikkonut hänelle antamaani lupausta."
"Minusta te itse asiassa olette päässyt onnellisesti tästä jutusta", sanoi Sherlock Holmes. "Hän on ollut teidän vallassanne, mutta hän on sen tiennyt, ja te olette kumminkin elossa. Te olette muutamia kuukausia kulkenut aivan kuilun partaalla. Ja nyt täytyy meidän jättää hyvästi, rouva Lyons. Luultavasti ei kumminkaan viivy kauan, ennenkuin taas saatte kuulla meistä."
"Tätä tapausta koskevat seikat alkavat keskittyä, ja vaikeudet haihtuvat kuin sumu", sanoi Holmes minulle seisoessamme odottamassa Lontoon pikajunan tuloa. "Piakkoin saatan yhtenäisessä kertomuksessa tehdä selkoa tästä rikoksesta, joka on merkillisimpiä ja kauheimpia, mitä meidän päivinämme on tehty. Rikosasiain aikakirjain tutkijat muistavat samanlaisen tapauksen sattuneen Grodnossa Vähävenäjällä vuonna 1866, ja sitäpaitsi ovat nuo Andersonin murhat Pohjois-Caroliinassa huomattavat, mutta tällä on kumminkin aivan omituiset tuntomerkkinsä. Vielä ei meillä ole mitään varmaa esitettävää tuota kavalaa miestä vastaan, mutta erehtyisin suuresti, ellei meillä olisi sitä ennenkuin menemme levolle tänä iltana."
Lontoon pikajuna syöksähti nyt asemalle, ja pieni, jäntevä mies, jonka ilme hieman muistutti verikoiraa, tuli heti esiin eräästä ensi luokan vaunusta. Puristimme hänen kättänsä, ja minä huomasin selvään Lestraden tavasta katsella ystävääni, että hän nyt oli oppinut tuntemaan hänen arvonsa.
"Onko asia merkillinen?" kysyi hän.
"Merkillisin moneen vuoteen", vastasi Holmes. "Vielä on jäljellä kaksi tuntia ennenkuin meidän tarvitsee tuumia lähtöä. Me voimme kernaasti käyttää niitä hankkiaksemme itsellemme päivällistä, ja sitten, Lestrade, puhdistamme me teidän keuhkonne Lontoon sumusta antamalla teidän hengittää Dartmoorin raitista yöilmaa. Vai niin, ettekö ennen ole ollut täällä? Sitten luulen, että te ette koskaan tule unohtamaan ensimmäistä käyntiänne."