Sir Henry Baskerville ja tohtori Mortimer olivat määrättynä päivänä valmiit ja sopimuksemme mukaan lähdimme matkalle Devonshireen. Herra Sherlock Holmes ajoi minun kanssani asemalle ja antoi erotessamme minulle viimeiset määräyksensä ja neuvonsa.
Sir Henry Baskerville and Dr. Mortimer were ready upon the appointed day, and we started as arranged for Devonshire. Mr. Sherlock Holmes drove with me to the station and gave me his last parting injunctions and advice.
"Minä en tahdo vaikuttaa sinun arvosteluihisi esittämällä ja ilmoittamalla omat arveluni sinulle, Watson", sanoi hän. "Minä pyydän sinua vain niin täydellisesti kuin mahdollista kertomaan minulle kaikki eri seikat ja jättämään arvelujen kyhäämisen minun huolekseni."
"I will not bias your mind by suggesting theories or suspicions, Watson," said he; "I wish you simply to report facts in the fullest possible manner to me, and you can leave me to do the theorizing."
"Mitä seikkoja sinä tarkoitat?"
"What sort of facts?" I asked.
"Kaikkia, jotka voivat olla vähimmässäkään yhteydessä kysymyksessä olevan asian kanssa, varsinkin kaikkea, mitä tapahtuu nuoren Baskervillen ja hänen naapuriensa välillä, sekä niitä sir Charlesin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, jotka myöhemmin ovat voineet tulla ilmi. Minä olen itse viime päivinä toimeenpannut muutamia tutkimuksia, mutta, kuten pelkään, ilman tulosta. Vain yksi seikka näyttää aivan varmalta, se nimittäin, että lähin perijä herra James Desmond on vanhanpuoleinen, lauhkea-luonteinen herra, ja että hän ei ole pannut toimeen tätä vainoamista. Minä melkein luulen, että voisimme jättää hänet kokonaan pois laskuistamme. Jäljellä ovat kumminkin sir Henry Baskervillen 'naapurit nummella'."
"Anything which may seem to have a bearing however indirect upon the case, and especially the relations between young Baskerville and his neighbours or any fresh particulars concerning the death of Sir Charles. I have made some inquiries myself in the last few days, but the results have, I fear, been negative. One thing only appears to be certain, and that is that Mr. James Desmond, who is the next heir, is an elderly gentleman of a very amiable disposition, so that this persecution does not arise from him. I really think that we may eliminate him entirely from our calculations. There remain the people who will actually surround Sir Henry Baskerville upon the moor."
"Eiköhän ensiksikin olisi viisainta lähettää pois Barrymore-puolisot?"
"Would it not be well in the first place to get rid of this Barrymore couple?"
"Ei missään tapauksessa. Suurempaa erehdystä ei voida tehdä. Jos he ovat syyttömiä, niin olisi se julma vääryys, ja jos he ovat syyllisiä, niin senkautta luopuisi jokaisesta mahdollisuudesta saada se todistetuksi. Ei, antakaamme heidän edelleen olla epäiltyjen luettelossa. Ellen muista väärin, on talossa vielä tallirenki, ja sitten asuu nummella kaksi talollista. Sitten ystävämme tohtori Mortimer, jota uskon täysin kunnialliseksi mieheksi, ja hänen vaimonsa, josta en mitään tiedä. Vielä huomaamme luonnontutkija Stapletonin ja hänen sisarensa, jonka sanotaan olevan hyvin viehättävän nuoren naisen, ja herra Franklandin Lafter Hallissa -- hänkin aivan tuntematon -- ja pari naapuria vielä. Kaikkia näitä henkilöitä tulee sinun huolellisesti tutkia."
"By no means. You could not make a greater mistake. If they are innocent it would be a cruel injustice, and if they are guilty we should be giving up all chance of bringing it home to them. No, no, we will preserve them upon our list of suspects. Then there is a groom at the Hall, if I remember right. There are two moorland farmers. There is our friend Dr. Mortimer, whom I believe to be entirely honest, and there is his wife, of whom we know nothing. There is this naturalist, Stapleton, and there is his sister, who is said to be a young lady of attractions. There is Mr. Frankland, of Lafter Hall, who is also an unknown factor, and there are one or two other neighbours. These are the folk who must be your very special study."
"Minä teen parastani."
"I will do my best."
"Otit kai aseita mukaasi."
"You have arms, I suppose?"
"Otin, pidin sitä viisaimpana."
"Yes, I thought it as well to take them."
"Luonnollisesti. Pidä revolveri käsillä yöllä ja päivällä, ja ryhdy kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin."
"Most certainly. Keep your revolver near you night and day, and never relax your precautions."
Ystävämme olivat jo valinneet erään ensi luokan vaunun ja odottivat meitä asemasillalla.
Our friends had already secured a first-class carriage and were waiting for us upon the platform.
"Meillä ei ole minkään laatuisia uutisia kerrottavana", sanoi tohtori Mortimer vastaukseksi ystäväni kysymyksiin. "Sen kumminkin voin vannoa, että viime päivinä ei kukaan ole vakoillut meidän toimiamme. Emme koskaan ole menneet ulos katselematta tarkoin ympärillemme, eikä kukaan olisi voinut välttää meidän huomiotamme."
"No, we have no news of any kind," said Dr. Mortimer in answer to my friend's questions. "I can swear to one thing, and that is that we have not been shadowed during the last two days. We have never gone out without keeping a sharp watch, and no one could have escaped our notice."
"Te olette kai aina olleet yhdessä?"
"You have always kept together, I presume?"
"Aina, paitsi eilen iltapäivällä. Minä omistan aina Lontoossa ollessani yhden päivän yksinomaan huvituksille, ja minä vietin sen kirurgi-kollegion museossa."
"Except yesterday afternoon. I usually give up one day to pure amusement when I come to town, so I spent it at the Museum of the College of Surgeons."
"Ja minä katselin kansaa puistossa", sanoi Baskerville. "Mutta ei meille mitään pahaa tapahtunut."
"And I went to look at the folk in the park," said Baskerville. "But we had no trouble of any kind."
"Varomatonta se oli joka tapauksessa", sanoi Holmes hyvin vakavasti ja pudisti päätään. "Minä pyydän teitä, sir Henry, älkää menkö yksin ulos. Teitä kohtaa suuri onnettomuus, jos sen teette. Saitteko takasin saappaanne?"
"It was imprudent, all the same," said Holmes, shaking his head and looking very grave. "I beg, Sir Henry, that you will not go about alone. Some great misfortune will befall you if you do. Did you get your other boot?"
"En, se kyllä näyttää ijäksi menneen."
"No, sir, it is gone forever."
"Todellako? Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" huusi hän, sillä juna oli jo alkanut lähteä liikkeelle. "Älkää unohtako, sir Henry, eräitä tuossa vanhassa, tohtori Mortimerin meille lukemassa paperissa olevia sanoja: älkää kulkeko nummella 'niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahan valta on korkeimmillaan'."
"Indeed. That is very interesting. Well, good-bye," he added as the train began to glide down the platform. "Bear in mind, Sir Henry, one of the phrases in that queer old legend which Dr. Mortimer has read to us, and avoid the moor in those hours of darkness when the powers of evil are exalted."
Lähdettyämme asemasillalta kumarruin ulos ikkunasta ja näin pitkän aikaa vielä Holmesin kookkaan, vakavan muodon katselevan meidän jälkeemme.
I looked back at the platform when we had left it far behind, and saw the tall, austere figure of Holmes standing motionless and gazing after us.
Matka kului nopeaan ja oli hauska. Vietin sen tutustumalla matkatovereihini ja leikkimällä tohtori Mortimerin koiran kanssa. Muutamissa tunneissa oli ruskean värinen maa muuttunut punertavaksi, tiilet olivat muuttuneet graniitiksi, ja punaisia lehmiä näkyi laitumella aidatuilla niityillä, joiden mehukkaampi ruoho ja rikkaampi kasvullisuus todisti ilmaston muuttuneen lempeämmäksi vaikka myös kosteammaksi. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta ja huudahti äänekkäästi ihastuksesta huomatessaan Devonshiren maiseman omituisuuksia.
The journey was a swift and pleasant one, and I spent it in making the more intimate acquaintance of my two companions and in playing with Dr. Mortimer's spaniel. In a very few hours the brown earth had become ruddy, the brick had changed to granite, and red cows grazed in well-hedged fields where the lush grasses and more luxuriant vegetation spoke of a richer, if a damper, climate. Young Baskerville stared eagerly out of the window, and cried aloud with delight as he recognized the familiar features of the Devon scenery.
"Minä olen jokseenkin paljon nähnyt maailmaa sittenkuin täältä lähdin, tohtori Watson", sanoi hän, "mutta mitään tämän veroista en ole nähnyt."
"I've been over a good part of the world since I left it, Dr. Watson," said he; "but I have never seen a place to compare with it."
"En ole tavannut yhtään devonshireläistä, joka ei olisi ihastunut kreivikuntaansa", huomautin minä.
"I never saw a Devonshire man who did not swear by his county," I remarked.
"Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", sanoi tohtori Mortimer. "Eihän meidän tarvitse kuin katsahtaa tähän ystäväämme huomataksemme hänellä pyöreän keltiläispään, johon sisältyy keltiläistä innostusta ja ihailemisen kykyä. Sir Charlesin pää oli muodoltaan hyvin omituinen, puoleksi geliläinen puoleksi irlantilainen. Mutta te olitte luultavasti hyvin nuori, kun viimeksi näitte Baskerville Hallin?"
"It depends upon the breed of men quite as much as on the county," said Dr. Mortimer. "A glance at our friend here reveals the rounded head of the Celt, which carries inside it the Celtic enthusiasm and power of attachment. Poor Sir Charles's head was of a very rare type, half Gaelic, half Ivernian in its characteristics. But you were very young when you last saw Baskerville Hall, were you not?"
"Isäni kuollessa en ollut vielä ehtinyt äänenmurrokseenkaan, enkä ollut koskaan nähnyt sukutilaamme, sillä me asuimme pienessä huvilassa etelärannikolla. Sieltä lähdin suoraan Amerikkaan. Tietäkää, tohtori Watson, että tämä kaikki on yhtä outoa minulle kuin teille, ja minä olen selittämättömän utelias näkemään nummea."
"I was a boy in my 'teens at the time of my father's death, and had never seen the Hall, for he lived in a little cottage on the South Coast. Thence I went straight to a friend in America. I tell you it is all as new to me as it is to Dr. Watson, and I'm as keen as possible to see the moor."
"Niinkö olette? Siinä tapauksessa uteliaisuutenne tyydyttyy pian, sillä tuolta se jo häämöttää", sanoi tohtori Mortimer viitaten ulos ikkunasta.
"Are you? Then your wish is easily granted, for there is your first sight of the moor," said Dr. Mortimer, pointing out of the carriage window.
Viheliäisten ketojen ja vierteellä kasvavan matalan metsän yli kohosi etäisyydessä harmaa, surumielisen näköinen kumpu omituisine sahahuippuineen, epäselvänä ja häipyvänä niinkuin unessa nähty sadun maisema. Baskerville istui kauan sitä katsellen, ja hänen tutkivasta katseestaan saatoin huomata, kuinka tärkeä hänelle oli sen paikan ensimmäinen näkeminen, jossa hänen sukunsa miehet niin kauan olivat hallinneet, ja johon he olivat jättäneet niin pysyviä merkkejä. Siinä hän istui tweed-pukuineen ja amerikalaisine murteineen, mutta katsellessani hänen tummia ilmekkäitä silmiään tunsin selvemmin kuin ennen, kuinka täydellisesti hän polveutui tuosta pitkästä sarjasta ylimyksellisiä, tulisia ja vallanhimoisia miehiä. Ylpeyttä, rohkeutta ja voimaa todistivat nuo paksut kulmakarvat, nuo herkkätuntoiset sieraimet, nuo suuret, ruskeat silmät. Jos tuohon vastenmieliseen nummeen kätkeytyi joku vaikea ja vaarallinen arvoitus, niin oli tämä mies todella sellainen toveri, jonka puolesta saattoi jotain uskaltaa, varmana siitä, että hän rohkeasti ottaisi osaa taisteluun.
Over the green squares of the fields and the low curve of a wood there rose in the distance a gray, melancholy hill, with a strange jagged summit, dim and vague in the distance, like some fantastic landscape in a dream. Baskerville sat for a long time, his eyes fixed upon it, and I read upon his eager face how much it meant to him, this first sight of that strange spot where the men of his blood had held sway so long and left their mark so deep. There he sat, with his tweed suit and his American accent, in the corner of a prosaic railway-carriage, and yet as I looked at his dark and expressive face I felt more than ever how true a descendant he was of that long line of high-blooded, fiery, and masterful men. There were pride, valour, and strength in his thick brows, his sensitive nostrils, and his large hazel eyes. If on that forbidding moor a difficult and dangerous quest should lie before us, this was at least a comrade for whom one might venture to take a risk with the certainty that he would bravely share it.
Juna pysähtyi pienelle, vaatimattomalle asemalle ja me astuimme ulos vaunusta. Matalan, valkoisen aidan takana seisoi kahden hevosen vetämä char-à-bancs. Tulomme herätti jonkun verran huomiota, sillä asemapäällikkö ja asemamiehet tunkeilivat ympärillämme kantaakseen matkatavaroitamme. Paikka oli soma ja miellyttävä, mutta ihmeekseni huomasin veräjällä kaksi tummaan univormuun puettua vahtia, jotka nojaten lyhykäisiin pyssyihinsä katselivat meitä tarkasti, mennessämme heidän ohitseen. Ajuri, joka oli ruma, ikävän näköinen, pienikokoinen mies, teki piiskallaan kunniaa sir Henry Baskervillelle, ja muutaman minuutin päästä ajoimme hyvää vauhtia leveällä, Valkosella maantiellä. Molemmin puolin näkyi laajoja laidunmaita, vanhoja, teräväpäätyisiä taloja pisti esiin tiheästä, viheriästä lehdikosta, mutta rauhallisen, aurinkoisen maiseman yläpuolella näkyi alituiseen synkän nummen tumma, pitkähkö ääriviiva pelottavan näkösten vuorien taittamana.
The train pulled up at a small wayside station and we all descended. Outside, beyond the low, white fence, a wagonette with a pair of cobs was waiting. Our coming was evidently a great event, for station-master and porters clustered round us to carry out our luggage. It was a sweet, simple country spot, but I was surprised to observe that by the gate there stood two soldierly men in dark uniforms, who leaned upon their short rifles and glanced keenly at us as we passed. The coachman, a hard-faced, gnarled little fellow, saluted Sir Henry Baskerville, and in a few minutes we were flying swiftly down the broad, white road. Rolling pasture lands curved upward on either side of us, and old gabled houses peeped out from amid the thick green foliage, but behind the peaceful and sunlit country-side there rose ever, dark against the evening sky, the long, gloomy curve of the moor, broken by the jagged and sinister hills.
Käännyimme pois maantieltä, ja sitten kuljettiin pitkiä kyläteitä, joita rattaat vuosisatoja olivat kuluttaneet ja joita rajoitti sammaleiset korkeat vallit. Kellahtavat kuoleman-kourat ja täplikkäät karhun marjapensaat loistivat laskevassa auringossa. Tie kulki yhä ylöspäin. Ajoimme kapean kivisillan yli ja sitten pitkin erään valtavien kivien välissä kuohuen ja kihisten alaspäin syöksyvän puron rantaa. Sekä tie että puro kulkivat erään laakson läpi, jossa kasvoi runsaasti vaivaistammea ja kuusta. Joka käänteessä huudahti Baskerville äänekkäästi ihastuksesta, katseli ympärilleen ja teki lukemattomia kysymyksiä. Hänen silmissään oli kaikki kaunista, mutta minä olin näkevinäni jotain surumielistä maisemassa, jossa selvät merkit osoittivat vuodenajan jo olevan myöhäsen. Teitä peitti keltainen lehtimatto ja puista putosi päällemme kellastuneita lehtiä. Pyörien ääntäkään ei kuulunut mätänevillä lehdillä. Minusta näytti luonto valmistaneen surulliset tervetuliaiset Baskervillen perilliselle, hänen ensi kertaa saapuessaan sukutilalleen.
The wagonette swung round into a side road, and we curved upward through deep lanes worn by centuries of wheels, high banks on either side, heavy with dripping moss and fleshy hart's-tongue ferns. Bronzing bracken and mottled bramble gleamed in the light of the sinking sun. Still steadily rising, we passed over a narrow granite bridge, and skirted a noisy stream which gushed swiftly down, foaming and roaring amid the gray boulders. Both road and stream wound up through a valley dense with scrub oak and fir. At every turn Baskerville gave an exclamation of delight, looking eagerly about him and asking countless questions. To his eyes all seemed beautiful, but to me a tinge of melancholy lay upon the country-side, which bore so clearly the mark of the waning year. Yellow leaves carpeted the lanes and fluttered down upon us as we passed. The rattle of our wheels died away as we drove through drifts of rotting vegetation--sad gifts, as it seemed to me, for Nature to throw before the carriage of the returning heir of the Baskervilles.
"Mitä ihmettä tuo on?" huudahti tohtori Mortimer.
"Halloa!" cried Dr. Mortimer, "what is this?"
Edessämme oli terävä, nummesta esiinpistävä, kanervainen jyrkänne. Sen huipulla näkyi ratsastava sotilas tummana ja ankarana, pyssy käsivarrella, ja niin terävä-piirteisenä, että hän näytti jalustalla seisovalta kuvapatsaalta. Hän vartioi tietä, jota me kuljimme.
A steep curve of heath-clad land, an outlying spur of the moor, lay in front of us. On the summit, hard and clear like an equestrian statue upon its pedestal, was a mounted soldier, dark and stern, his rifle poised ready over his forearm. He was watching the road along which we travelled.
"Mitä tuo merkitsee, Perkins?" kysyi tohtori Mortimer.
"What is this, Perkins?" asked Dr. Mortimer.
Ajuri kääntyi istuimellaan.
Our driver half turned in his seat.
"Muuan rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän on ollut irrallaan kolme päivää, ja vaikka kaikille asemille ja kaikille teille on asetettu vahteja, ei häntä kumminkaan ole löydetty. Maanviljelijät näillä seuduin eivät ole siitä hyvillään, se on varma."
"There's a convict escaped from Princetown, sir. He's been out three days now, and the warders watch every road and every station, but they've had no sight of him yet. The farmers about here don't like it, sir, and that's a fact."
"Mutta eivätkö he tavallisesti saa viiden punnan suuruista rahasummaa, jos voivat antaa tietoja karkurista?"
"Well, I understand that they get five pounds if they can give information."
"Niin on kyllä, mutta viisi puntaa on huono palkkio, kun on vaarassa saada puukon kurkkuunsa. Tämä vanki ei ollutkaan mikään tavallinen mies. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään."
"Yes, sir, but the chance of five pounds is but a poor thing compared to the chance of having your throat cut. You see, it isn't like any ordinary convict. This is a man that would stick at nothing."
"Kuka hän sitten on?"
"Who is he, then?"
"Selden, Notting Hillin murhaaja."
"It is Selden, the Notting Hill murderer."
Minä muistin hyvin koko jutun, sillä se oli erityisesti herättänyt Holmesin huomiota rikoksen harvinaisen julmuuden ja murhaajan kaikissa toimissa ilmenevän epäinhimillisen raakuuden kautta. Kuolemantuomion muuttaminen elinkautiseksi vankeudeksi oli johtunut siitä, että oli epäilty miehen täysijärkisyyttä, sillä niin kamala oli hänen menettelytapansa ollut. Olimme ehtineet mäen päälle ja edessämme leveni nummi koko laajuudessaan, siellä täällä kiviröykkiöitten ja rosoisten kallioitten peittämänä. Kylmä tuuli puhalsi vastaamme ja pani meidät värisemään. Tällä autiolla ylätasangolla väijyi jossakin tuo pirullinen mies petoeläimen tavoin, sydän kuohuen kiukkua koko sille ihmissuvulle, joka oli hänet hylännyt. Tätä vaan tarvittiin saattamaan täydelliseksi sitä kamalaa vaikutusta, jonka autio nummi, viluinen tuuli ja pimenevä taivas tekivät. Näytti siltä kuin Baskervillekin olisi tullut hieman kolealle mielelle, sillä hän veti päällystakin ympärilleen.
I remembered the case well, for it was one in which Holmes had taken an interest on account of the peculiar ferocity of the crime and the wanton brutality which had marked all the actions of the assassin. The commutation of his death sentence had been due to some doubts as to his complete sanity, so atrocious was his conduct. Our wagonette had topped a rise and in front of us rose the huge expanse of the moor, mottled with gnarled and craggy cairns and tors. A cold wind swept down from it and set us shivering. Somewhere there, on that desolate plain, was lurking this fiendish man, hiding in a burrow like a wild beast, his heart full of malignancy against the whole race which had cast him out. It needed but this to complete the grim suggestiveness of the barren waste, the chilling wind, and the darkling sky. Even Baskerville fell silent and pulled his overcoat more closely around him.
Hedelmällinen seutu oli jäänyt taaksemme ja allemme. Me voimme sitä katsella ylhäältäpäin. Aurinko oli matalalla, ja sen vinot säteet muuttivat purot kultaisiksi langoiksi ja hehkuivat äsken kynnettyä punertavaa maata ja leveän metsäkaistaleen lehtiryhmiä vasten. Edessämme tuli tie yhä autiommaksi ja kulki pitkin punakellertäviä rinteitä, joilla siellä täällä näkyi mahtavia kallioita. Tuon tuostakin kuljimme asumusten ohi, joiden seinät ja katto olivat kivestä ja ilman ainoatakaan köynnöskasvia, joka olisi voinut lieventää niiden tekemää vastenmielistä vaikutusta. Äkkiä näimme maljanmuotoisen laakson, jonka ryhmittäin kasvavat vaivaistammet ja kuuset olivat vääntyneet kieroon vuosikausien taistelussa myrskyä vastaan. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti niitä piiskallaan.
We had left the fertile country behind and beneath us. We looked back on it now, the slanting rays of a low sun turning the streams to threads of gold and glowing on the red earth new turned by the plough and the broad tangle of the woodlands. The road in front of us grew bleaker and wilder over huge russet and olive slopes, sprinkled with giant boulders. Now and then we passed a moorland cottage, walled and roofed with stone, with no creeper to break its harsh outline. Suddenly we looked down into a cup-like depression, patched with stunted oaks and firs which had been twisted and bent by the fury of years of storm. Two high, narrow towers rose over the trees. The driver pointed with his whip.
"Baskerville Hall", sanoi hän.
"Baskerville Hall," said he.
Omistaja nousi seisomaan posket hehkuvina ja tuijottavin katsein. Muutaman minuutin päästä saavuimme puiston portille, joka oli omituinen, pakotetusta raudasta tehty ristikko, sekä molemmin puolin varustettu korkeilla pylväillä ja koristettu Baskervillen vaakunan villisianpäillä. Portinvartijan tupa oli ollut rakennettu mustasta graniitista, mutta oli nyt rauniona; sitä vastapäätä kohosi kumminkin uusi, vasta puolivalmis rakennus -- ensimmäinen hedelmä sir Charlesin Etelä-Afrikkalaisista rikkauksista.
Its master had risen and was staring with flushed cheeks and shining eyes. A few minutes later we had reached the lodge-gates, a maze of fantastic tracery in wrought iron, with weather-bitten pillars on either side, blotched with lichens, and surmounted by the boars' heads of the Baskervilles. The lodge was a ruin of black granite and bared ribs of rafters, but facing it was a new building, half constructed, the first fruit of Sir Charles's South African gold.
Kuljimme portin läpi ja tulimme kujaan, jossa rattaat taaskin pyörivät lakastuneilla lehdillä, ja vanhat puut ojentelivat oksiaan muodostaen synkän holvin päittemme yli. Baskervillea pudistutti, kun hän näki edessään pitkän, pimeän ajotien, jonka päässä talo aavemaisesti loisti meitä vastaan.
Through the gateway we passed into the avenue, where the wheels were again hushed amid the leaves, and the old trees shot their branches in a sombre tunnel over our heads. Baskerville shuddered as he looked up the long, dark drive to where the house glimmered like a ghost at the farther end.
"Tässäkö?" kysyi hän matalalla äänellä
"Was it here?" he asked in a low voice.
"Ei, kuusikujassa rakennuksen toisella puolen."
"No, no, the Yew Alley is on the other side."
Nuori perijä katseli ympärilleen synkän näköisenä.
The young heir glanced round with a gloomy face.
"Eipä ollut kumma, jos setäni aavistikin, että onnettomuudet kohtaisivat häntä tällaisessa paikassa", sanoi hän. "Tässä voi kuka tahansa ruveta pelkäämään. Puolen vuoden päästä tässä on sähkövalo pitkin tietä ja eteisen ovella voimakas valonheittäjä."
"It's no wonder my uncle felt as if trouble were coming on him in such a place as this," said he. "It's enough to scare any man. I'll have a row of electric lamps up here inside of six months, and you won't know it again, with a thousand candle-power Swan and Edison right here in front of the hall door."
Kuja johti suurehkolle ruohokentälle, ja talo oli edessämme. Hämärässä näin sen keskiosan olevan suuren ja raskaan sekä varustetun ulospistävällä pilaristolla. Rakennuksen koko etupuolta peitti muurivihreä, jonka muodostamaan tummaan verhoon oli sinne tänne ikkunoita tai jotain vaakunamerkkiä varten leikattu aukkoja. Tästä mahtavasta keskiosastosta kohosi kaksi tornia, jotka näyttivät vanhanaikaisilta, olivat huipuiltaan hammasreunaisia ja sitäpaitsi varustettuja useilla ampumareijillä. Tornien oikealla ja vasemmalla puolella olivat rakennuksen uudenaikaisemmat, mustasta graniitista rakennetut sivustat. Himmeä valo tunkeutui esiin pielillä varustetuista ikkunoista ja terävän, suippokulmaisen katon yli nousi yksi ainoa musta savupatsas.
The avenue opened into a broad expanse of turf, and the house lay before us. In the fading light I could see that the centre was a heavy block of building from which a porch projected. The whole front was draped in ivy, with a patch clipped bare here and there where a window or a coat-of-arms broke through the dark veil. From this central block rose the twin towers, ancient, crenelated, and pierced with many loopholes. To right and left of the turrets were more modern wings of black granite. A dull light shone through heavy mullioned windows, and from the high chimneys which rose from the steep, high-angled roof there sprang a single black column of smoke.
"Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin."
"Welcome, Sir Henry! Welcome to Baskerville Hall!"
Eräs pitkä mies oli tullut esiin pilariston hämärästä aukaisemaan vaunun ovea. Joku nainen häämötti eteisen kellahtavaa valoa vasten. Hänkin tuli ulos auttamaan miestä matkalaukkujemme kantamisessa.
A tall man had stepped from the shadow of the porch to open the door of the wagonette. The figure of a woman was silhouetted against the yellow light of the hall. She came out and helped the man to hand down our bags.
"Minä toivon, sir Henry, että sallitte minun nyt ajaa kotiin", sanoi tohtori Mortimer. "Vaimoni odottaa minua."
"You don't mind my driving straight home, Sir Henry?" said Dr. Mortimer. "My wife is expecting me."
"Luultavasti kumminkin viivytte päivälliselle asti?"
"Surely you will stay and have some dinner?"
"En, sitä en voi. Arvattavasti on minulla työtäkin siellä kotona. Kernaasti jäisin näyttämään teille huoneita, mutta sen voi Barrymore tehdä paremmin. Hyvästi toistaiseksi, ja lähettäkää arvelematta minua noutamaan kun tarvitsette minua, joko yöllä tai päivällä."
"No, I must go. I shall probably find some work awaiting me. I would stay to show you over the house, but Barrymore will be a better guide than I. Good-bye, and never hesitate night or day to send for me if I can be of service."
Rattaat vierivät pois samalla kun sir Henry ja minä menimme sisään ja ovi sulkeutui jälkeemme. Me tulimme kauniiseen etuhuoneeseen, joka oli avara ja korkea ja jonka tammipalkit olivat vanhuudesta mustuneet. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa räiskyi pystyvalkea. Me lämmittelimme molemmat käsiämme, sillä olimme hieman viluisia pitkän ajomatkan johdosta. Ja sitten me katselimme ympärillemme ja ihailimme korkeaa ja ohutta, vanhasta värillisestä lasista tehtyä ikkunaa, tammipaneeleja, hirvenpäitä, seinillä olevia vaakunakilpiä, jotka kaikki näyttivät himmeiltä ja synkiltä keskellä huonetta olevan lampun verhotussa valossa.
The wheels died away down the drive while Sir Henry and I turned into the hall, and the door clanged heavily behind us. It was a fine apartment in which we found ourselves, large, lofty, and heavily raftered with huge balks of age-blackened oak. In the great old-fashioned fireplace behind the high iron dogs a log-fire crackled and snapped. Sir Henry and I held out our hands to it, for we were numb from our long drive. Then we gazed round us at the high, thin window of old stained glass, the oak panelling, the stags' heads, the coats-of-arms upon the walls, all dim and sombre in the subdued light of the central lamp.
"Aivan näin olin kuvitellutkin", sanoi sir Henry. "Onhan tämä oikea esikuva vanhan suvun kodista. Kyllä on omituista ajatella, että tässä samassa huoneessa minun sukuni jäseniä oleskeli viisisataa vuotta sitten. On oikein juhlallista sitä kuvitella."
"It's just as I imagined it," said Sir Henry. "Is it not the very picture of an old family home? To think that this should be the same hall in which for five hundred years my people have lived. It strikes me solemn to think of it."
Hänen tummat kasvonsa loistivat nuorekkaasta innostuksesta. Hän seisoi valossa, mutta pitkiä varjoja laskeutui seinille ja ne liehuivat mustana verhona hänen ylitseen. Barrymore oli vienyt matkakapineet huoneisiimme ja palannut takasin. Hän seisoi nyt edessämme tottuneen palvelijan ryhdillä. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin tavallisuudesta poikkeava. Vartaloltaan hän oli pitkä, kasvoiltaan jokseenkin kaunis, ja hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu parta ja kalpeat, henkevät piirteet.
I saw his dark face lit up with a boyish enthusiasm as he gazed about him. The light beat upon him where he stood, but long shadows trailed down the walls and hung like a black canopy above him. Barrymore had returned from taking our luggage to our rooms. He stood in front of us now with the subdued manner of a well-trained servant. He was a remarkable-looking man, tall, handsome, with a square black beard and pale, distinguished features.
"Onko päivällinen heti tuotava pöytään?" kysyi hän isännältään.
"Would you wish dinner to be served at once, sir?"
"Joko se on valmis?"
"Is it ready?"
"Muutaman minuutin kuluttua. Huoneisiin on viety lämmintä vettä. Minä ja vaimoni olemme mielellämme luonanne, sir Henry, kunnes olette toimeenpannut uuden järjestyksen, mutta on itsestään selvää, että talo näissä muuttuneissa olosuhteissa tarvitsee melkoisen palvelijakunnan."
"In a very few minutes, sir. You will find hot water in your rooms. My wife and I will be happy, Sir Henry, to stay with you until you have made your fresh arrangements, but you will understand that under the new conditions this house will require a considerable staff."
"Missä muuttuneissa olosuhteissa?"
"What new conditions?"
"Minä tarkoitin vaan, että sir Charles eli hyvin yksinkertaisesti, ja me saatoimme pitää huolta siitä, mitä hän vaati. Teillä tulee luonnollisesti olemaan laajempi seurustelupiiri ja senvuoksi tarvitsee järjestää asiat toisin."
"I only meant, sir, that Sir Charles led a very retired life, and we were able to look after his wants. You would, naturally, wish to have more company, and so you will need changes in your household."
"Tarkoitatteko, että te ja vaimonne tahdotte muuttaa pois?"
"Do you mean that your wife and you wish to leave?"
"Vasta sitten, kun se sopii teille, sir."
"Only when it is quite convenient to you, sir."
"Mutta onhan sukunne palvellut täällä monta miespolvea, eikö niin? Minulle olisi vaikeaa alkaa elämäni täällä, luopumalla vanhoista, uskollisista palvelijoista."
"But your family have been with us for several generations, have they not? I should be sorry to begin my life here by breaking an old family connection."
Olin huomaavinani liikutusta hovimestarin kalpeilla kasvoilla.
I seemed to discern some signs of emotion upon the butler's white face.
"Minulle se myöskin on vaikeaa ja samoin vaimolleni. Mutta ollakseni suora, olimme molemmat hyvin kiintyneet sir Charlesiin, ja hänen kuolemansa koski meihin syvästi ja teki meille tuskalliseksi jäädä tänne. Minä en luule, että me voimme saada lepoa Baskerville Hallissa."
"I feel that also, sir, and so does my wife. But to tell the truth, sir, we were both very much attached to Sir Charles, and his death gave us a shock and made these surroundings very painful to us. I fear that we shall never again be easy in our minds at Baskerville Hall."
"Mutta mihin sitten aiotte ryhtyä?"
"But what do you intend to do?"
"Luultavasti perustamme jonkun kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys teki sen mahdolliseksi meille. Ja nyt saan ehkä opastaa herrat huoneisiinne?"
"I have no doubt, sir, that we shall succeed in establishing ourselves in some business. Sir Charles's generosity has given us the means to do so. And now, sir, perhaps I had best show you to your rooms."
Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle, rintanojan ympäröimälle parvelle, ja siitä kulki läpi koko talon kaksi käytävää, joista päästiin makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä kuin sir Henryn ja melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljoa uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa, ja iloiset tapetit sekä lukuisat kynttilät poistivat jossain määrin sen synkän vaikutuksen, jonka alussa olimme saaneet.
A square balustraded gallery ran round the top of the old hall, approached by a double stair. From this central point two long corridors extended the whole length of the building, from which all the bedrooms opened. My own was in the same wing as Baskerville's and almost next door to it. These rooms appeared to be much more modern than the central part of the house, and the bright paper and numerous candles did something to remove the sombre impression which our arrival had left upon my mind.
Mutta ruokasali, johon vei ovi etuhuoneesta, oli oikea synkkyyden pesäpaikka. Se oli pitkä huone, ja yksi porras erotti siinä toisistaan isäntäväen osaston ja sen, jossa palvelijakunta aterioi. Toisessa päässä oli soittolava. Päittemme päällä oli ristiin asetettu tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella kohosi savuinen katto. Leiskuvien tulisoihtujen valaisemana ja kajahdellen siitä iloisuudesta, joka ennen vallitsi juhlaseurassa, saattoi huone olla toisen näköinen, mutta nyt, kahden mustapukuisen herran istuessa siinä valopiirissä, jonka varjostimella varustettu lamppu loi, aleni ääni ja mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä kaikenlaisissa puvuissa, kuningatar Elisabetin aikuisesta ritariasusta holhojahallituksen pukinnahkaan saakka, tuijotti meihin lannistaen meidät äänettömyytensä kaunopuheisuudella. Monta sanaa emme puhuneet, ja ainakin minä olin iloinen päästessämme lopuksi ajanmukaiseen biljardihuoneeseen tupakoimaan.
But the dining-room which opened out of the hall was a place of shadow and gloom. It was a long chamber with a step separating the dais where the family sat from the lower portion reserved for their dependents. At one end a minstrel's gallery overlooked it. Black beams shot across above our heads, with a smoke-darkened ceiling beyond them. With rows of flaring torches to light it up, and the colour and rude hilarity of an old-time banquet, it might have softened; but now, when two black-clothed gentlemen sat in the little circle of light thrown by a shaded lamp, one's voice became hushed and one's spirit subdued. A dim line of ancestors, in every variety of dress, from the Elizabethan knight to the buck of the Regency, stared down upon us and daunted us by their silent company. We talked little, and I for one was glad when the meal was over and we were able to retire into the modern billiard-room and smoke a cigarette.
"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. "Otaksun että siihen voi tottua, mutta vielä en ole sopusoinnussa sen kanssa. Minua ei kummastuta, jos setäni tulikin hieman hermostuneeksi asuessaan yksin tällaisessa talossa. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme varhain levolle tänä iltana, toivoen että kaikki näyttää iloisemmalta huomenna."
"My word, it isn't a very cheerful place," said Sir Henry. "I suppose one can tone down to it, but I feel a bit out of the picture at present. I don't wonder that my uncle got a little jumpy if he lived all alone in such a house as this. However, if it suits you, we will retire early to-night, and perhaps things may seem more cheerful in the morning."
Ennenkuin menin vuoteeseeni, vedin uutimet syrjään ja katselin ulos akkunasta, joka avautui sisäänkäytävän edessä olevalle ruohokentälle päin. Sen toisella puolen näkyi pari puuryhmää valittaen kiemurtelevan yltyvän myrskyn käsissä. Puolikuu pilkisti esiin kiitävien pilvien railoista. Sen kylmässä valossa näin puiden takaa muutamia repeytyneitä kallioselänteitä ja surullisen näköisen nummen pitkän, matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin tämän viimeisen vaikutuksen olevan sopusoinnussa edellisten kanssa.
I drew aside my curtains before I went to bed and looked out from my window. It opened upon the grassy space which lay in front of the hall door. Beyond, two copses of trees moaned and swung in a rising wind. A half moon broke through the rifts of racing clouds. In its cold light I saw beyond the trees a broken fringe of rocks, and the long, low curve of the melancholy moor. I closed the curtain, feeling that my last impression was in keeping with the rest.
Viimeinen se kumminkaan ei ollut. Olin tosin väsynyt mutta täysin hereillä ja kääntyilin levottomasti vuoteessani. Jossakin etäisyydessä ilmoitti kimeä kello tuntien joka neljänneksen, mutta muuten vallitsi aavemainen äänettömyys koko talossa. Mutta äkkiä osui korvaani keskellä yötä selvä, vihlova ja helposti tunnettava ääni. Kuulin naisen tukahdettuja nyyhkytyksiä ja sitten katkeran surun vastustamattoman purkauksen. Nousin istumaan vuoteessani ja kuuntelin. Ääni ei tullut kaukaa ja aivan varmaan rakennuksen sisäpuolelta. Puolen tunnin ajan odotin ankarassa jännityksessä kuulevani lisää, mutta en enää kuullutkaan muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien kahinan seinää vasten.
And yet it was not quite the last. I found myself weary and yet wakeful, tossing restlessly from side to side, seeking for the sleep which would not come. Far away a chiming clock struck out the quarters of the hours, but otherwise a deathly silence lay upon the old house. And then suddenly, in the very dead of the night, there came a sound to my ears, clear, resonant, and unmistakable. It was the sob of a woman, the muffled, strangling gasp of one who is torn by an uncontrollable sorrow. I sat up in bed and listened intently. The noise could not have been far away and was certainly in the house. For half an hour I waited with every nerve on the alert, but there came no other sound save the chiming clock and the rustle of the ivy on the wall.