Baskerville Hall, lokakuun 15:nä päivänä.
BASKERVILLE HALL, Oct. 15th.
Hyvä Holmes! Jos minulla ei ollutkaan niin erittäin paljoa kerrottavaa sinulle täällä oloni ensi viikkoina, niin tuskin voit väittää, etten nyt korvaa sinulle menetettyä aikaa ja etteivät tapaukset seuraa toisiaan nopeasti. Viime tiedon-annossani kerroin sinulle Barrymoresta ikkunan luona, ja nyt on minulla paljon sellaista kerrottavaa, joka sinua tulee suuresti kummastuttamaan. Asiat ovat saaneet aivan odottamattoman käänteen. Tavallaan ovat ne viimeisinä kahdeksanaviidettä tuntina paljon entisestään selvinneet, tavallaan taasen tulleet monimutkaisemmiksi. Mutta minä kerron kaikki, niin saat itse päättää.
MY DEAR HOLMES,--If I was compelled to leave you without much news during the early days of my mission you must acknowledge that I am making up for lost time, and that events are now crowding thick and fast upon us. In my last report I ended upon my top note with Barrymore at the window, and now I have quite a budget already which will, unless I am much mistaken, considerably surprise you. Things have taken a turn which I could not have anticipated. In some ways they have within the last forty-eight hours become much clearer and in some ways they have become more complicated. But I will tell you all and you shall judge for yourself.
Ennen aamiaista, seikkailuani seuraavana päivänä, menin minä tutkimaan sitä huonetta, jossa Barrymore oli käynyt edellisenä yönä. Vasemmalla ikkunalla, jonka edessä hän oli seisonut niin innokkaasti tähystämässä, huomasin nyt olevan erään ominaisuuden, joka erottaa sen kaikista muista talon ikkunoista -- siitä voi nimittäin parhaiten nähdä nummelle. Tästä paikasta saattaa kahden puun välissä olevan aukon kautta nähdä nummen suoraan allansa, kun se sitävastoin muihin ikkunoihin vain etäisyydessä häämöttää. Tästä seuraa, että Barrymore varmaankin oli mennyt tänne nähdäkseen jonkun tai jotakin nummella. Yö oli hyvin pimeä, niin että hän tuskin oli saattanut todella toivoa ketään näkevänsä. Oli tosiaankin johtunut mieleeni, että tässä oli voinut olla kysymys jostakin rakkausseikkailusta. Siinä tapauksessa olisi voinut ymmärtää, miksi hänen liikkeensä olivat niin salaperäisiä ja miksi hänen vaimonsa oli näyttänyt niin levottomalta. Hän on jokseenkin komea mies ja hyvin sopiva valtaamaan jonkun maalaistytön sydämen, niin ettei tämä arvelu minusta tuntunut aivan mahdottomalta. Oven avaaminen, jonka kuulin palatessani huoneeseeni, oli voinut merkitä sitä, että hän lähti salaiseen yhtymykseen. Niin tuumailin itsekseni aamulla ja kerron nyt sinulle mihin suuntaan epäluuloni kävivät, vaikka tulos osottikin kuinka huonosti perusteltuja ne olivat.
Before breakfast on the morning following my adventure I went down the corridor and examined the room in which Barrymore had been on the night before. The western window through which he had stared so intently has, I noticed, one peculiarity above all other windows in the house--it commands the nearest outlook on the moor. There is an opening between two trees which enables one from this point of view to look right down upon it, while from all the other windows it is only a distant glimpse which can be obtained. It follows, therefore, that Barrymore, since only this window would serve the purpose, must have been looking out for something or somebody upon the moor. The night was very dark, so that I can hardly imagine how he could have hoped to see anyone. It had struck me that it was possible that some love intrigue was on foot. That would have accounted for his stealthy movements and also for the uneasiness of his wife. The man is a striking-looking fellow, very well equipped to steal the heart of a country girl, so that this theory seemed to have something to support it. That opening of the door which I had heard after I had returned to my room might mean that he had gone out to keep some clandestine appointment. So I reasoned with myself in the morning, and I tell you the direction of my suspicions, however much the result may have shown that they were unfounded.
Kuinka Barrymoren liikkeet olivatkaan selitettävissä, pidin kumminkin liian edesvastuullisena salata niitä, kunnes olisin saanut selvyyttä. Aamiaisen jälkeen menin siis sir Henryn työhuoneeseen ja kerroin hänelle mitä olin nähnyt. Hän ei hämmästynyt niinkuin olin luullut.
But whatever the true explanation of Barrymore's movements might be, I felt that the responsibility of keeping them to myself until I could explain them was more than I could bear. I had an interview with the baronet in his study after breakfast, and I told him all that I had seen. He was less surprised than I had expected.
"Minä tiesin Barrymoren olevan liikkeellä öisin ja aioin juuri puhua hänelle siitä", sanoi hän. "Pari tai kolme kertaa olen kuullut hänen askeleittensa käytävässä menevän ja tulevan, suunnilleen teidän mainitsemaanne aikaan."
"I knew that Barrymore walked about nights, and I had a mind to speak to him about it," said he. "Two or three times I have heard his steps in the passage, coming and going, just about the hour you name."
"Ei ole mahdotonta, että hän joka yö menee tähystämään tuon ikkunan luo", huomautin minä.
"Perhaps then he pays a visit every night to that particular window," I suggested.
"Se voi kyllä olla mahdollista. Siinä tapauksessa voimme seurata häntä ja ottaa selvää hänen puuhistaan. Mitä mahtaisi ystävänne Holmes tehdä, jos hän olisi täällä?"
"Perhaps he does. If so, we should be able to shadow him, and see what it is that he is after. I wonder what your friend Holmes would do, if he were here."
"Luulen että hän tekisi juuri niinkuin ehdotatte", sanoin minä. "Hän menisi Barrymoren perässä ja ottaisi selville mitä hän tekee."
"I believe that he would do exactly what you now suggest," said I. "He would follow Barrymore and see what he did."
"Sitten voimme yhdessä tehdä sen."
"Then we shall do it together."
"Mutta hän kuulisi varmaan meidän askeleemme."
"But surely he would hear us."
"Hän on hieman huonokuuloinen, ja joka tapauksessa täytyy meidän alistua siihen mahdollisuuteen. Tänä yönä odotamme minun huoneessani kunnes hän on mennyt ohitse." Sir Henry hieroi tyytyväisenä käsiään ja oli aivan selvää, ettei pieni seikkailu ollut hänelle vastenmielinen vähäisenä vaihteluna hieman yksitoikkoisessa elämässämme nummella.
"The man is rather deaf, and in any case we must take our chance of that. We'll sit up in my room to-night and wait until he passes." Sir Henry rubbed his hands with pleasure, and it was evident that he hailed the adventure as a relief to his somewhat quiet life upon the moor.
Sir Henry on ryhtynyt neuvotteluihin sen arkkitehdin kanssa, joka oli valmistanut piirustukset sir Charlesille, ja keskustellut erään Lontoolaisen urakoitsijan kanssa, joten suuri rakennustyö luultavasti pian alkaa. Täällä on ollut koristemaalareita Plymouthista, ja selvästi näkyy, kuinka suurenmoisia tuumia ystävällämme on, ja ettei hän aio säästää vaivaa eikä rahaa, kun on kysymys suvun suuruuden elvyttämisestä. Kun talo on korjattu ja uudelleen kalustettu, ei puutu muuta kuin emäntä, jotta kaikki olisi täydellistä. Meidän kesken sanoen osoittavat jokseenkin selvät merkit, että se puute pian poistuisi, ellei tuolla nuorella naisella itsellään ole jotain sitä vastaan, sillä harvoin olen nähnyt kenenkään miehen olevan niin naiseen ihastuneen kuin hän kauniiseen naapuriimme, neiti Stapletoniin. Siitä huolimatta ei asia näy käyvän niin helposti kuin olisi syytä odottaa. Tänäkin päivänä esimerkiksi kohtasi ystäväämme este, joka teki hänet sekä surulliseksi että levottomaksi.
The baronet has been in communication with the architect who prepared the plans for Sir Charles, and with a contractor from London, so that we may expect great changes to begin here soon. There have been decorators and furnishers up from Plymouth, and it is evident that our friend has large ideas, and means to spare no pains or expense to restore the grandeur of his family. When the house is renovated and refurnished, all that he will need will be a wife to make it complete. Between ourselves there are pretty clear signs that this will not be wanting if the lady is willing, for I have seldom seen a man more infatuated with a woman than he is with our beautiful neighbour, Miss Stapleton. And yet the course of true love does not run quite as smoothly as one would under the circumstances expect. To-day, for example, its surface was broken by a very unexpected ripple, which has caused our friend considerable perplexity and annoyance.
Äsken kertomani Barrymorea koskevan keskustelun jälkeen pani sir Henry hatun päähänsä ja valmistautui lähtemään ulos. Luonnollisesti seurasin hänen esimerkkiään.
After the conversation which I have quoted about Barrymore, Sir Henry put on his hat and prepared to go out. As a matter of course I did the same.
"Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" sanoi hän omituisesti katsahtaen minuun.
"What, are you coming, Watson?" he asked, looking at me in a curious way.
"Se riippuu siitä, aiotteko nummelle päin", sanoin minä.
"That depends on whether you are going on the moor," said I.
"Niin aion."
"Yes, I am."
"Siinä tapauksessa tiedätte minun saamani ohjeet. En tahdo näyttää tunkeilevalta, mutta te kuulitte kuinka vakavasti Holmes kielsi minua teistä eroamasta ja varsinkin antamasta teidän yksin mennä nummelle."
"Well, you know what my instructions are. I am sorry to intrude, but you heard how earnestly Holmes insisted that I should not leave you, and especially that you should not go alone upon the moor."
Sir Henry laski hymyillen kätensä olalleni.
Sir Henry put his hand upon my shoulder with a pleasant smile.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "Holmes ei voinut edellyttää eräitä seikkoja, jotka ovat tapahtuneet minulle tänne tultuani. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minä uskon varmaan, että kaikista vähimmin tahtoisitte olla minulle vaivaksi. Minun täytyy nyt mennä yksin."
"My dear fellow," said he, "Holmes, with all his wisdom, did not foresee some things which have happened since I have been on the moor. You understand me? I am sure that you are the last man in the world who would wish to be a spoil-sport. I must go out alone."
Olin todellakin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoisin tai tekisin, ja ennenkuin olin ehtinyt päättää, oli hän ottanut keppinsä ja mennyt.
It put me in a most awkward position. I was at a loss what to say or what to do, and before I had made up my mind he picked up his cane and was gone.
Mutta kun olin asiaa tuuminut, alkoi omatuntoni ankarasti soimata minua siitä, että millään syyllä olin laskenut hänet näkyvistäni. Minä kuvittelin miltä tuntuisi, jos minun täytyisi palata sinun luoksesi kertomaan, että joku onnettomuus oli tapahtunut sen vuoksi, että olin poikennut sinun määräyksistäsi. Arvelin mahdolliseksi vielä saavuttaa hänet, ja niin lähdin heti kulkemaan sille suunnalle, jossa Merripit House sijaitsee.
But when I came to think the matter over my conscience reproached me bitterly for having on any pretext allowed him to go out of my sight. I imagined what my feelings would be if I had to return to you and to confess that some misfortune had occurred through my disregard for your instructions. I assure you my cheeks flushed at the very thought. It might not even now be too late to overtake him, so I set off at once in the direction of Merripit House.
Kiiruhdin eteenpäin kaikin voimin näkemättä vilahdustakaan sir Henrystä, ennenkuin tulin sille paikalle, missä nummelle vievä polku eroaa maantiestä. Peläten sittenkin kulkeneeni harhaan, nousin eräälle kummulle, josta saatoin nähdä läheisen seudun yli -- samalle kummulle, jonka toisessa kyljessä kivilouhimo on. Silloin hänet heti huomasin. Hän näkyi polulla, noin neljännes penikulman päässä minusta, ja hänen rinnallaan näin naisen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin neiti Stapleton. Aivan selvään näkyi, että heidän välillään oli jo tapahtunut selitys, ja että he olivat sopineet kohtaavansa täällä. He kulkivat hitaasti eteenpäin keskusteluunsa syventyneinä ja minä huomasin tytön tekevän pieniä vilkkaita liikkeitä käsillään, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa sanoilleen, samalla kun sir Henry kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja pari kertaa pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän kokonaan toista mieltä. Minä seisoin paikallani kivien välissä tietämättä oikein, mitä tekisin. Mennä heidän jälkeensä ja keskeyttää heidän tuttavallinen keskustelunsa oli vasten tavallisia ihmistapoja, ja kumminkin oli selvä velvollisuuteni olla laskematta häntä hetkeksikään näkyvistä. Ei juuri ollut hauska vakoilla ystäväänsä, mutta eihän minulle todellakaan ollut mahdollista tehdä muuta, kuin tarkata häntä kummulta ja rauhoittaa omaatuntoani sillä, että myöhemmin tunnustaisin hänelle tekoni. Tosin kyllä olin liian kaukana voidakseni auttaa, jos joku vaara äkkiä olisi häntä uhannut, mutta lienet kumminkin yhtä mieltä minun kanssani siitä, että asemani oli jokseenkin tukala ja että en voinut muuta?
I hurried along the road at the top of my speed without seeing anything of Sir Henry, until I came to the point where the moor path branches off. There, fearing that perhaps I had come in the wrong direction after all, I mounted a hill from which I could command a view--the same hill which is cut into the dark quarry. Thence I saw him at once. He was on the moor path, about a quarter of a mile off, and a lady was by his side who could only be Miss Stapleton. It was clear that there was already an understanding between them and that they had met by appointment. They were walking slowly along in deep conversation, and I saw her making quick little movements of her hands as if she were very earnest in what she was saying, while he listened intently, and once or twice shook his head in strong dissent. I stood among the rocks watching them, very much puzzled as to what I should do next. To follow them and break into their intimate conversation seemed to be an outrage, and yet my clear duty was never for an instant to let him out of my sight. To act the spy upon a friend was a hateful task. Still, I could see no better course than to observe him from the hill, and to clear my conscience by confessing to him afterwards what I had done. It is true that if any sudden danger had threatened him I was too far away to be of use, and yet I am sure that you will agree with me that the position was very difficult, and that there was nothing more which I could do.
Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja seisoivat keskusteluunsa syventyneinä, kun äkkiä keksin, etten ollutkaan heidän kohtauksensa ainoa näkijä. Minä huomasin jotain viheriää liehuvan ilmassa ja seuraavassa hetkessä näin, että tätä liehuvaa esinettä kantoi kepin päässä muuan mies, joka kulki eteenpäin epätasaisella maalla. Se oli Stapleton hyönteishaavineen. Hän oli rakastavaisia paljoa lähempänä kuin minä ja näytti kulkevan heihin päin. Samassa veti sir Henry nuoren naisen luokseen. Hän oli pannut kätensä tytön vyötäisille, ja tämä käänsi pois kasvonsa ja näytti pyrkivän irralleen. Sir Henry vei päätään lähelle hänen kasvojaan ja hän nosti torjuen kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä tempautuivat he erilleen toisistaan ja kääntyivät äkkiä ympäri. Stapleton sai tämän aikaan. Hän tuli kovaa vauhtia juosten heitä kohden. Hän teki liikkeitä käsillään ja melkein hyppeli kiihtymyksestä, kun oli ehtinyt heidän luokseen. En luonnollisesti voinut tietää, mitä tämä merkitsi, mutta minusta näytti siltä, että Stapleton kiivaasti moitti sir Henryä, joka puolestaan koetti selittää asiaa ja tulistui yhä enemmän, kun tuo toinen ei tahtonut häntä kuunnella. Tyttö seisoi ylväänä ja äänettömänä vieressä. Lopuksi käännähti Stapleton ympäri ja viittasi käskevästi sisarelleen, joka katsahdettuaan epäröivästi sir Henryyn poistui veljensä seurassa. Luonnontutkijan suuttuneet eleet osottivat, että hän oli tyytymätön myöskin sisareensa. Sir Henry seisoi hetken heidän jälkeensä katsellen ja lähti sitten pää kumarassa ja huomattavasti masentuneena palaamaan samaa tietä kuin oli tullut.
Our friend, Sir Henry, and the lady had halted on the path and were standing deeply absorbed in their conversation, when I was suddenly aware that I was not the only witness of their interview. A wisp of green floating in the air caught my eye, and another glance showed me that it was carried on a stick by a man who was moving among the broken ground. It was Stapleton with his butterfly-net. He was very much closer to the pair than I was, and he appeared to be moving in their direction. At this instant Sir Henry suddenly drew Miss Stapleton to his side. His arm was round her, but it seemed to me that she was straining away from him with her face averted. He stooped his head to hers, and she raised one hand as if in protest. Next moment I saw them spring apart and turn hurriedly round. Stapleton was the cause of the interruption. He was running wildly towards them, his absurd net dangling behind him. He gesticulated and almost danced with excitement in front of the lovers. What the scene meant I could not imagine, but it seemed to me that Stapleton was abusing Sir Henry, who offered explanations, which became more angry as the other refused to accept them. The lady stood by in haughty silence. Finally Stapleton turned upon his heel and beckoned in a peremptory way to his sister, who, after an irresolute glance at Sir Henry, walked off by the side of her brother. The naturalist's angry gestures showed that the lady was included in his displeasure. The baronet stood for a minute looking after them, and then he walked slowly back the way that he had come, his head hanging, the very picture of dejection.
En voinut tietää mitä tämä merkitsi, mutta häpesin sitä, että ystäväni tietämättä olin ollut näkemässä niin tuttavallista kohtausta. Juoksin senvuoksi alas kummulta ja tapasin hänet sen juurella. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja otsa rypyssä, ikäänkuin olisi hän hyvin epätietoinen.
What all this meant I could not imagine, but I was deeply ashamed to have witnessed so intimate a scene without my friend's knowledge. I ran down the hill therefore and met the baronet at the bottom. His face was flushed with anger and his brows were wrinkled, like one who is at his wit's ends what to do.
"Kas, Watson! Mistä te tulette?" sanoi hän. "Eihän liene mahdollista, että sittenkin olette juossut jälkeeni?"
"Halloa, Watson! Where have you dropped from?" said he. "You don't mean to say that you came after me in spite of all?"
Minä selitin koko asian, sanoin, että minun oli ollut mahdoton pysyä sisällä, että olin seurannut häntä ja nähnyt koko tapauksen. Hänen silmänsä leimusivat ensin suuttumuksesta, mutta suoruuteni häntä lepytti, ja hän puhkesi nauruun, joka ei suinkaan ollut iloinen.
I explained everything to him: how I had found it impossible to remain behind, how I had followed him, and how I had witnessed all that had occurred. For an instant his eyes blazed at me, but my frankness disarmed his anger, and he broke at last into a rather rueful laugh.
"Luulisi tosin, että keskellä tällaista erämaata pitäisi saada olla rauhassa", sanoi hän, "mutta, hitto vieköön, luulenpa koko seudun lähteneen liikkeelle katselemaan minun kosimistani -- joka muuten ei kyllä ollut mitään hauskaa nähtävää. Minne te olitte ostanut piletin?"
"You would have thought the middle of that prairie a fairly safe place for a man to be private," said he, "but, by thunder, the whole country-side seems to have been out to see me do my wooing--and a mighty poor wooing at that! Where had you engaged a seat?"
"Minä seisoin tuolla kummulla."
"I was on that hill."
"Taustassa siis. Hänen veljensä taasen oli etupermannolla. Näittekö, kuinka hän syöksyi meitä vastaan?"
"Quite in the back row, eh? But her brother was well up to the front. Did you see him come out on us?"
"Näin kyllä."
"Yes, I did."
"Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että hän on hullu -- tytön veli nimittäin?"
"Did he ever strike you as being crazy--this brother of hers?"
"Sitä en juuri saata sanoa."
"I can't say that he ever did."
"Sen kyllä uskon. Itse olen aina pitänyt häntä viisaana, mutta nyt sanon teille, että jompikumpi meistä olisi puettava pakkopaitaan. Mikä minua vaivaa? Te, Watson, olette muutamia viikkoja elänyt yhdessä minun kanssani, ja minä pyydän nyt teitä rehellisesti ilmaisemaan ajatuksenne. Oletteko koskaan saanut aihetta luulla, ettei minusta tulisi hyvä mies vaimolle, jota rakastan?"
"I dare say not. I always thought him sane enough until to-day, but you can take it from me that either he or I ought to be in a strait-jacket. What's the matter with me, anyhow? You've lived near me for some weeks, Watson. Tell me straight, now! Is there anything that would prevent me from making a good husband to a woman that I loved?"
"En suinkaan."
"I should say not."
"Minun asemaanihan ei kukaan voi moittia, ja siksi täytyy hänellä olla jotain minua itseäni vastaan. Mitä se mahtaa olla? Tietääkseni en koskaan ole tehnyt pahaa pienimmällekään itikalle, ja kumminkaan ei hän tahtoisi suvaita minun koskettavan tytön sormenpäitäkään."
"He can't object to my worldly position, so it must be myself that he has this down on. What has he against me? I never hurt man or woman in my life that I know of. And yet he would not so much as let me touch the tips of her fingers."
"Niinkö hän sanoi?"
"Did he say so?"
"Niin, ja vielä enemmänkin. Vaikka olen vasta muutaman viikon tyttöä tuntenut, niin voin sanoa teille, tohtori Watson, että on jotain, joka heti ilmoitti minulle hänen olevan kuin minua varten luodun, ja hänkin -- niin, kyllä hän oli onnellinen minun läheisyydessäni ollessaan, sen voin vannoa. Joskus näkyy naisen silmissä eräs valoisa ilme, joka kertoo enemmän kuin sanat. Mutta veli ei ole koskaan antanut meidän tavata toisiamme kahdenkesken, ja vasta tänään luulin saaneeni tilaisuuden puhutella häntä yksin. Kernaasti hän suostui sopimaan kohtaamisesta, mutta tultuaan paikalle ei hän tahtonut puhua rakkaudesta, eikä olisi minunkaan sallinut sitä tehdä, jos olisi saanut määrätä. Hän palasi alituisesti siihen, että täällä oli vaarallista asua, ja sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi vasta sitten, kun minä olin matkustanut pois täältä. Minä vastasin, että hänet nähtyäni en suinkaan halunnut kiiruhtaa pois näiltä seuduilta, ja että jos hän todella toivoi minun lähtevän, niin saattoi se toivo täyttyä vasta sitten, kun hän itse voi minua seurata. Ja sillähän kosinta oli jo tapahtunut, mutta ennenkuin hän ehti vastata syöksyi tuo epäkohtelias veli esiin raivoten kuin hullu. Hän oli kalpeana kiukusta ja hänen vaaleat silmänsä leimusivat vihasta. Mitenkä minä käyttäydyin nuorta naista kohtaan? Kuinka uskalsin osottaa hänelle huomaavaisuutta, kun se oli hänelle vastenmielistä? Luulinko voivani tehdä mitä tahansa sen vuoksi, että olin ylhäistä sukua? -- Ellei hän olisi ollut tytön veli, ei hän todellakaan olisi jäänyt ilman ansaittua vastausta. Nyt sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut hävetä tunteitani tyttöä kohtaan, ja että toivoin hänen kerran tuottavan minulle kunniaa rupeamalla vaimokseni. Tämä ei näyttänyt asiaa parantavan, ja silloin minäkin suutuin ja vastasin hänelle kiivaammin kuin olisi pitänyt, koska tyttö seisoi vieressämme. Lopputulos oli, että hän, kuten näitte, marssi tiehensä vieden tytön mukanaan, ja tässä minä nyt olen. Jos sanotte minulle, Watson, mitä tämä merkitsee, niin en voi koskaan korvata kiitollisuuttani teille."
"That, and a deal more. I tell you, Watson, I've only known her these few weeks, but from the first I just felt that she was made for me, and she, too--she was happy when she was with me, and that I'll swear. There's a light in a woman's eyes that speaks louder than words. But he has never let us get together, and it was only to-day for the first time that I saw a chance of having a few words with her alone. She was glad to meet me, but when she did it was not love that she would talk about, and she wouldn't have let me talk about it either if she could have stopped it. She kept coming back to it that this was a place of danger, and that she would never be happy until I had left it. I told her that since I had seen her I was in no hurry to leave it, and that if she really wanted me to go, the only way to work it was for her to arrange to go with me. With that I offered in as many words to marry her, but before she could answer, down came this brother of hers, running at us with a face on him like a madman. He was just white with rage, and those light eyes of his were blazing with fury. What was I doing with the lady? How dared I offer her attentions which were distasteful to her? Did I think that because I was a baronet I could do what I liked? If he had not been her brother I should have known better how to answer him. As it was I told him that my feelings towards his sister were such as I was not ashamed of, and that I hoped that she might honour me by becoming my wife. That seemed to make the matter no better, so then I lost my temper too, and I answered him rather more hotly than I should perhaps, considering that she was standing by. So it ended by his going off with her, as you saw, and here am I as badly puzzled a man as any in this county. Just tell me what it all means, Watson, and I'll owe you more than ever I can hope to pay."
Minä koetin selittää asiata sekä niin että näin, mutta en itsekään tiennyt, mitä ajattelisin. Sekä ystävämme arvonimi että rikkaus yhtä hyvin kuin hänen ikänsä, luonteensa ja ulkomuotonsa ovat hänen edukseen, enkä tiedä mitään muuta hänelle epäedullista kuin se onneton kohtalo, joka sukua vainoo. Hyvin kummalliselta tuntuu, että hänen yrityksensä niin epäkohteliaasti torjuttiin, ottamatta ensinkään lukuun tytön omia toiveita, ja että tämä vastaansanomatta mukautui siihen. Meidän arvailumme päättyivät kumminkin, kun Stapleton itse meitä tyynnytti käymällä vielä samana päivänä sir Henryn luona. Hän sanoi tulleensa pyytämään anteeksi aamuista tylyyttään, ja kun hän oli pitkän aikaa keskustellut kahden kesken sir Henryn kanssa, sovittiin riita ja sen merkiksi syömme me päivällistä Merripit Housessa ensi perjantaina.
I tried one or two explanations, but, indeed, I was completely puzzled myself. Our friend's title, his fortune, his age, his character, and his appearance are all in his favour, and I know nothing against him unless it be this dark fate which runs in his family. That his advances should be rejected so brusquely without any reference to the lady's own wishes, and that the lady should accept the situation without protest, is very amazing. However, our conjectures were set at rest by a visit from Stapleton himself that very afternoon. He had come to offer apologies for his rudeness of the morning, and after a long private interview with Sir Henry in his study, the upshot of their conversation was that the breach is quite healed, and that we are to dine at Merripit House next Friday as a sign of it.
"En kumminkaan tahdo väittää tuota miestä viisaaksi", sanoi sir Henry. "En koskaan unohda hänen silmiensä ilmettä, kun hän aamulla syöksyi minua vastaan, mutta sen myönnän, että hänen anteeksipyyntönsä oli mallikelpoinen."
"I don't say now that he isn't a crazy man," said Sir Henry; "I can't forget the look in his eyes when he ran at me this morning, but I must allow that no man could make a more handsome apology than he has done."
"Saattoiko hän jollakin tapaa selittää käytöstään?"
"Did he give any explanation of his conduct?"
"Hän sanoi, että sisar on hänen kaikkensa maailmassa. Se on luonnollistakin, ja minua ilahduttaa, että hän osaa antaa tytölle arvoa. He ovat aina olleet yhdessä, ja kuvauksensa mukaan on hänen täytynyt viettää hyvin yksinäistä elämää ilman muuta seuraa kuin sisaren, joten ajatuskin tämän menettämisestä tuntui hänestä kauhealta. Hän sanoi, ettei ollut ymmärtänyt minun alkaneen kiintyä tyttöön, ja kun hän sen omin silmin näki, antoi se hänelle sellaisen iskun, ettei hän aluksi ollut vastuunalainen sanoistaan tai teoistaan. Hän valitti tapahtumaa suuresti ja myönsi tietävänsä, kuinka lapsellinen ja itsekäs se luulo oli, että hän koko elämänsä saisi pitää kauniin sisarensa itseään varten. Jos tämä kerran aikoi hänen luotaan lähteä, niin oli hänelle mieluisinta, että tyttö menisi naimisiin minun kanssani, koskapa olin läheinen naapuri. Joka tapauksessa tulisi se olemaan hänelle kova koettelemus, ja aikaa kyllä kuluisi ennenkuin hän voisi kohtaloonsa mukaantua. Hän lupasi olla vähimmälläkään tavalla avioliittoa vastustamatta, jos minä tahtoisin sitoutua jättämään asian kolmeksi kuukaudeksi ja koettamaan ainoastaan saavuttaa hänen sisarensa ystävyyden, vaatimatta hänen rakkauttaan. Minä lupasin, ja niin on asia nykyään."
"His sister is everything in his life, he says. That is natural enough, and I am glad that he should understand her value. They have always been together, and according to his account he has been a very lonely man with only her as a companion, so that the thought of losing her was really terrible to him. He had not understood, he said, that I was becoming attached to her, but when he saw with his own eyes that it was really so, and that she might be taken away from him, it gave him such a shock that for a time he was not responsible for what he said or did. He was very sorry for all that had passed, and he recognized how foolish and how selfish it was that he should imagine that he could hold a beautiful woman like his sister to himself for her whole life. If she had to leave him he had rather it was to a neighbour like myself than to anyone else. But in any case it was a blow to him, and it would take him some time before he could prepare himself to meet it. He would withdraw all opposition upon his part if I would promise for three months to let the matter rest and to be content with cultivating the lady's friendship during that time without claiming her love. This I promised, and so the matter rests."
Ja sillä on yksi meidän vähäisistä salaperäisistä jutuistamme selvinnyt. On hauskaa, että olemme jollakinkaan taholla tavanneet pohjaa siinä suossa, jossa me kahlaamme. Tiedämme nyt, miksi neiti Stapletonin kosija oli hänen veljelleen niin vastenmielinen, vaikkakin tämä kosija oli niin edullinen kuin sir Henry. Ja nyt tartun toiseen lankaan, jonka olen saanut selvitetyksi tästä sotkuisesta vyyhdistä, nimittäin siihen salaisuuteen, joka koskee noita öisiä nyyhkytyksiä, rouva Barrymoren itkettyneitä kasvoja ja hovimestarin salaperäisiä käyntejä läntisen ristikko-akkunan luona. Onnittele minua, hyvä Holmes, ja myönnä, ettet ole erehtynyt lähettilääsi suhteen ja ettet kadu sitä luottamusta, jota osoitit minulle lähettämällä minut tänne. Kaiken äsken luettelemani on yhden yön työ täydelleen selvittänyt.
So there is one of our small mysteries cleared up. It is something to have touched bottom anywhere in this bog in which we are floundering. We know now why Stapleton looked with disfavour upon his sister's suitor--even when that suitor was so eligible a one as Sir Henry. And now I pass on to another thread which I have extricated out of the tangled skein, the mystery of the sobs in the night, of the tear-stained face of Mrs. Barrymore, of the secret journey of the butler to the western lattice window. Congratulate me, my dear Holmes, and tell me that I have not disappointed you as an agent--that you do not regret the confidence which you showed in me when you sent me down. All these things have by one night's work been thoroughly cleared.
Sanoin "yhden yön työ", mutta siihen kului kyllä kaksi yötä, sillä ensi yönä emme huomanneet yhtään mitään. Minä valvoin sir Henryn kanssa hänen huoneessaan kello kolmeen aamulla, mutta emme kuulleet mitään muuta kuin portaissa olevan kellon lyöntejä. Se oli jokseenkin ikävä valvonta ja päättyi siihen, että me molemmat nukahdimme tuoleihimme. Onnellista kyllä emme siitä masentuneet, vaan päätimme yrittää toisen kerran. Seuraavana yönä taaskin pienensimme lampun liekkiä ja istuimme tupakoimaan vähintäkään ääntä synnyttämättä. Uskomattoman hitaasti kuluivat tunnit ja kumminkin elähytti meitä sama into, jota metsästäjä tuntee riistalle virittämäänsä loukkua tarkatessaan. Kello löi yksi, löi kaksi ja toisen kerran jo melkein olimme luopuneet menestymisen toiveesta, kun äkkiä kavahdimme suoriksi tuoleillamme, väsyneet aistit jännitettyinä uuteen toimintaan. Olimme kuulleet askelten narinaa käytävästä.
I have said "by one night's work," but, in truth, it was by two nights' work, for on the first we drew entirely blank. I sat up with Sir Henry in his rooms until nearly three o'clock in the morning, but no sound of any sort did we hear except the chiming clock upon the stairs. It was a most melancholy vigil, and ended by each of us falling asleep in our chairs. Fortunately we were not discouraged, and we determined to try again. The next night we lowered the lamp, and sat smoking cigarettes without making the least sound. It was incredible how slowly the hours crawled by, and yet we were helped through it by the same sort of patient interest which the hunter must feel as he watches the trap into which he hopes the game may wander. One struck, and two, and we had almost for the second time given it up in despair, when in an instant we both sat bolt upright in our chairs, with all our weary senses keenly on the alert once more. We had heard the creak of a step in the passage.
Ne hiipivät edelleen ja hävisivät vähitellen. Silloin avasi sir Henry hiljaa oven, ja me lähdimme vakoiluretkellemme. Mies oli jo ehtinyt parvekkeen ympäri, ja käytävä oli pimeä. Hiljaa hiivimme eteenpäin kunnes olimme ehtineet rakennuksen toiseen sivustaan. Ehdimme vielä vilahdukselta näkemään pitkän, mustapartaisen miehen, selkä hieman kumarassa, varpaillaan kulkevan käytävässä. Sitten meni hän sisään samasta ovesta kuin edellisellä kerrallakin. Kynttilän valo hetken valaisi ovenpieltä ja loi sitten yhden ainoan keltaisen valeviivan pimeään käytävään. Varovasti hiivimme eteenpäin koetellen joka lautaa ennenkuin uskalsimme siirtää sille koko painomme. Olimme varovaisuudesta riisuneet saappaamme, mutta kumminkin narisivat vanhat laudat allamme. Joskus tuntui aivan mahdottomalta, ettei hän meitä kuulisi. Onneksi on hän hieman huonokuuloinen, ja sitäpaitsi oli hän kokonaan kiintynyt omiin puuhiinsa. Kun vihdoin saavuimme ovelle ja katsoimme sisään, näimme hänen nojaavan akkunaan kynttilä kädessä ja kalpeat, tähystelevät kasvot lasissa kiinni, aivan samoin kuin minä olin nähnyt hänet pari yötä ennemmin.
Very stealthily we heard it pass along until it died away in the distance. Then the baronet gently opened his door and we set out in pursuit. Already our man had gone round the gallery, and the corridor was all in darkness. Softly we stole along until we had come into the other wing. We were just in time to catch a glimpse of the tall, black-bearded figure, his shoulders rounded, as he tip-toed down the passage. Then he passed through the same door as before, and the light of the candle framed it in the darkness and shot one single yellow beam across the gloom of the corridor. We shuffled cautiously towards it, trying every plank before we dared to put our whole weight upon it. We had taken the precaution of leaving our boots behind us, but, even so, the old boards snapped and creaked beneath our tread. Sometimes it seemed impossible that he should fail to hear our approach. However, the man is fortunately rather deaf, and he was entirely preoccupied in that which he was doing. When at last we reached the door and peeped through we found him crouching at the window, candle in hand, his white, intent face pressed against the pane, exactly as I had seen him two nights before.
Olimme ennakolta suunnitelleet menettelymme, mutta sir Henry on mies, jolle suorin tapa aina on luonnollisin. Hän meni sisään huoneeseen ja samassa hyppäsi Barrymore tukahdetulla äänellä huudahtaen akkunan luota ja seisoi edessämme kalman kalpeana ja vapisten. Hänen tummat silmänsä, jotka pistivät esiin kalpeista kasvoista, ilmaisivat kauhua ja kummastusta, hänen tuijottaessaan sir Henryyn ja minuun.
We had arranged no plan of campaign, but the baronet is a man to whom the most direct way is always the most natural. He walked into the room, and as he did so Barrymore sprang up from the window with a sharp hiss of his breath and stood, livid and trembling, before us. His dark eyes, glaring out of the white mask of his face, were full of horror and astonishment as he gazed from Sir Henry to me.
"Mitä te täällä toimitatte, Barrymore?"
"What are you doing here, Barrymore?"
"En mitään, sir." Hän oli niin kauhuissaan, että tuskin saattoi puhua ja varjot huoneessa heiluivat rajusti, niin vapisi kynttilä hänen kädessään. "Tulin vaan katsomaan, oliko ikkuna oikein kiinni. Käyn toisinaan sitä tarkastamassa öisin."
"Nothing, sir." His agitation was so great that he could hardly speak, and the shadows sprang up and down from the shaking of his candle. "It was the window, sir. I go round at night to see that they are fastened."
"Toisessako kerroksessa?"
"On the second floor?"
"Niin, minä tarkastan kaikkia ikkunoita."
"Yes, sir, all the windows."
"Kas niin, Barrymore", sanoi sir Henry ankarasti, "me olemme päättäneet, että totuuden täytyy tulla ilmi, ja te säästätte aikaa, jos ilmotatte sen heti. Vastatkaa paikalla! Älkää valehdelko! Mitä teitte ikkunan luona?"
"Look here, Barrymore," said Sir Henry, sternly; "we have made up our minds to have the truth out of you, so it will save you trouble to tell it sooner rather than later. Come, now! No lies! What were you doing at that window?"
Mies katsoi meihin aivan avuttomana, väänteli käsiään ja ilmaisi kaikin tavoin epätietoisuuttaan ja hämminkiään.
The fellow looked at us in a helpless way, and he wrung his hands together like one who is in the last extremity of doubt and misery.
"Minä en tehnyt mitään pahaa, sen vakuutan. Minä pidin kynttilää vasten ikkunaa."
"I was doing no harm, sir. I was holding a candle to the window."
"Ja miksi piditte kynttilää vasten ikkunaa?"
"And why were you holding a candle to the window?"
"Älkää kysykö minulta, sir Henry, älkää kysykö. Kunniani kautta vakuutan, että tämä salaisuus ei koske minua Jos se koskisi vain minua, en varmaan koettaisikaan sitä salata."
"Don't ask me, Sir Henry--don't ask me! I give you my word, sir, that it is not my secret, and that I cannot tell it. If it concerned no one but myself I would not try to keep it from you."
Äkkiä keksin minä, mitä oli tehtävä, ja otin kynttilän ikkunalaudalta, johon hovimestari oli sen laskenut.
A sudden idea occurred to me, and I took the candle from the trembling hand of the butler.
"Varmaan hän antoi sillä jonkun merkin", sanoin. "Katsotaanpa, vastaako joku." Minä pidin kynttilää samalla tavoin kuin hän ja tähystelin ulos pimeään yöhön. Heikosti saatoin nähdä mustat puuryhmät ja hieman valoisamman nummi-aukean, sillä kuu oli pilvessä. Ja sitten huudahdin ihastuksesta, sillä pimeydestä tunki äkkiä esiin pieni keltainen valopiste ja kiilui nyt selvästi keskellä ikkunan rajottamaa mustaa nelikulmiota.
"He must have been holding it as a signal," said I. "Let us see if there is any answer." I held it as he had done, and stared out into the darkness of the night. Vaguely I could discern the black bank of the trees and the lighter expanse of the moor, for the moon was behind the clouds. And then I gave a cry of exultation, for a tiny pin-point of yellow light had suddenly transfixed the dark veil, and glowed steadily in the centre of the black square framed by the window.
"Kas siinä se on!" huudahdin.
"There it is!" I cried.
"Ei, ei, herra tohtori, se ei ole mitään", sanoi hovimestari. "Minä vakuutan teille --."
"No, no, sir, it is nothing--nothing at all!" the butler broke in; "I assure you, sir ----"
"Kuljettakaa kynttilää pitkin ikkunaa, Watson", huusi sir Henry. "Katsokaa, nyt liikkuu tuo toinenkin. Nyt ette voine kieltää antaneenne merkkejä, te kavala lurjus. Puhukaa suoraan! Kuka on rikostoverinne tuolla ulkona, ja mitä konnantöitä te puuhaatte?"
"Move your light across the window, Watson!" cried the baronet. "See, the other moves also! Now, you rascal, do you deny that it is a signal? Come, speak up! Who is your confederate out yonder, and what is this conspiracy that is going on?"
Barrymoren kasvot saivat selvän uhman ilmeen.
The man's face became openly defiant.
"Se on minun asiani, eikä teidän", sanoi hän. "Minä en sano mitään."
"It is my business, and not yours. I will not tell."
"Silloin luovutte heti paikalla minun palveluksestani."
"Then you leave my employment right away."
"Kuten käskette. Jos on pakko, niin en kai muuta taida."
"Very good, sir. If I must I must."
"Ja huomatkaa, että minä ajan teidät pois. Mielestäni todellakin saisitte hävetä. Teidän sukunne on elänyt tässä talossa yhdessä minun sukuni kanssa enemmän kuin sata vuotta, ja nyt saan minä huomata teidän ryhtyneen rikollisiin juoniin minua vastaan."
"And you go in disgrace. By thunder, you may well be ashamed of yourself. Your family has lived with mine for over a hundred years under this roof, and here I find you deep in some dark plot against me."
"Ei, ei, sir; ei teitä vastaan suinkaan!" Nämä sanat lausui naisääni, ja samassa seisoi rouva Barrymore ovella vielä kalpeampana ja enemmän liikutettuna kuin hänen miehensä. Hän oli puettuna hameeseen ja laajaan huiviin, ja hän olisi leveine vartaloineen näyttänyt sangen naurettavalta, ellei hänen kasvoillaan olisi ollut niin valtavaa epätoivon ilmettä.
"No, no, sir; no, not against you!" It was a woman's voice, and Mrs. Barrymore, paler and more horror-struck than her husband, was standing at the door. Her bulky figure in a shawl and skirt might have been comic were it not for the intensity of feeling upon her face.
"Meidän täytyy lähteä täältä, Eliza. Se on jutun loppu. Teet viisaimmin, jos alat heti panna tavaroita kokoon", sanoi hovimestari.
"We have to go, Eliza. This is the end of it. You can pack our things," said the butler.
"Oi, John, John, siihenkö on tultu. Se on minun syyni, sir Henry, kaikki on minun syyni. Se, mitä hän on tehnyt, on tapahtunut minun tähteni ja siksi, että minä häntä siihen pyysin."
"Oh, John, John, have I brought you to this? It is my doing, Sir Henry--all mine. He has done nothing except for my sake and because I asked him."
"No puhukaa sitten! Mitä tämä merkitsee?"
"Speak out, then! What does it mean?"
"Onneton veliraukkani on nälkään kuolemaisillaan tuolla nummella. Me emme voi antaa hänen nääntyä ovemme eteen. Valolla ilmoitamme hänelle, että hän saa ruokaa, ja hän sytyttää tulensa näyttääkseen, mihinkä ruoka on vietävä."
"My unhappy brother is starving on the moor. We cannot let him perish at our very gates. The light is a signal to him that food is ready for him, and his light out yonder is to show the spot to which to bring it."
"Teidän veljenne on siis --"
"Then your brother is --"
"Hän on tuo karannut rangaistusvanki -- Selden."
"The escaped convict, sir--Selden, the criminal."
"Aivan niin, niin on asia, sir", sanoi Barrymore. "Minä sanoin teille, ettei salaisuus koskenut minua ja etten voinut sitä teille ilmottaa. Nyt sen kuulitte, ja nyt näette, ettei teistä ollut kysymys, jos olikin jotain salajuonia tekeillä."
"That's the truth, sir," said Barrymore. "I said that it was not my secret and that I could not tell it to you. But now you have heard it, and you will see that if there was a plot it was not against you."
Sellainen oli siis selitys noille hiipiville yöllisille vaelluksille ja akkunasta annetuille valomerkeille. Sekä sir Henry että minä tuijotimme molemmat hämmästyneinä rouva Barrymoreen. Oliko mahdollista, että tämä jäykkä ja kunnianarvoisa henkilö oli samaa sukua kuin yksi maan kuuluisimmista rikoksentekijöistä?
This, then, was the explanation of the stealthy expeditions at night and the light at the window. Sir Henry and I both stared at the woman in amazement. Was it possible that this stolidly respectable person was of the same blood as one of the most notorious criminals in the country?
"Niin sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi veljeni. Me hemmottelimme häntä poikana ja annoimme hänen kaikessa saada tahtonsa täytetyksi, kunnes hän tuli siihen luuloon, että maailma oli hänen huviaan varten olemassa ja että hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Sitten joutui hän huonoon seuraan, ja perkele sai hänet valtaansa, niin että äitimme suri itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä, ja meidän nimemme tahrattiin lokaan. Pian joutui hän rikoksesta toiseen, hän vajosi yhä alemmas, ja ainoastaan Jumalan armo pelasti hänet mestauslavalta. Minun mielessäni pysyi hän kumminkin aina samana kiharatukkaisena poikana, jota olin hoitanut ja jonka kanssa olin leikkinyt, niinkuin vanhempien sisarten tapa on. Senvuoksi hän karkasi vankilasta. Hän tiesi, että minä olin täällä, ja että me emme voisi kieltäytyä häntä auttamasta. Kun hän eräänä yönä oli paennut tänne vahtimiehet kintereillänsä, niin mitä meidän oli tekeminen? Me laskimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. Sitten te, sir, palasitte kotiin Amerikasta, ja mieheni oli sitä mieltä, että veliraukkani oli paremmassa turvassa nummella kuin missään muualla, kunnes etsimiset olivat lakanneet. Mutta joka toisena yönä otimme me, asettamalla kynttilän ikkunaan, selville oliko hän vielä täällä, ja jos merkkiin vastattiin, vei mieheni hänelle lihaa ja leipää. Joka päivä toivoimme, että hän olisi lähtenyt pois, mutta niin kauan kun hän oli läheisyydessä, emme voineet häntä hylätä. Näin on asia, niin totta kuin minä olen kristitty ihminen, ja jos ketään, niin ei ainakaan minun miestäni ole moitittava, vaan minua, sillä minun tähteni on hän tehnyt minkä teki."
"Yes, sir, my name was Selden, and he is my younger brother. We humoured him too much when he was a lad, and gave him his own way in everything until he came to think that the world was made for his pleasure, and that he could do what he liked in it. Then as he grew older he met wicked companions, and the devil entered into him until he broke my mother's heart and dragged our name in the dirt. From crime to crime he sank lower and lower, until it is only the mercy of God which has snatched him from the scaffold; but to me, sir, he was always the little curly-headed boy that I had nursed and played with, as an elder sister would. That was why he broke prison, sir. He knew that I was here and that we could not refuse to help him. When he dragged himself here one night, weary and starving, with the warders hard at his heels, what could we do? We took him in and fed him and cared for him. Then you returned, sir, and my brother thought he would be safer on the moor than anywhere else until the hue and cry was over, so he lay in hiding there. But every second night we made sure if he was still there by putting a light in the window, and if there was an answer my husband took out some bread and meat to him. Every day we hoped that he was gone, but as long as he was there we could not desert him. That is the whole truth, as I am an honest Christian woman, and you will see that if there is blame in the matter it does not lie with my husband, but with me, for whose sake he has done all that he has."
Rouva Barrymore puhui sellaisella vakavuudella ja selvyydellä, ettei voinut olla uskomatta hänen sanojaan.
The woman's words came with an intense earnestness which carried conviction with them.
"Onko se totta, Barrymore?"
"Is this true, Barrymore?"
"On, sir Henry, joka sana on tosi."
"Yes, Sir Henry. Every word of it."
"En siinä tapauksessa voi moittia teitä siitä, että te olette auttanut vaimoanne. Unohtakaa sanani! Menkää nyt molemmat huoneeseenne, huomenna puhumme asiasta enemmän."
"Well, I cannot blame you for standing by your own wife. Forget what I have said. Go to your room, you two, and we shall talk further about this matter in the morning."
Heidän mentyään katselimme taaskin ikkunasta. Sir Henry oli avannut sen, ja kylmä yötuuli tuntui kasvoillamme. Kaukana etäisyydessä kiilsi vielä tuo pieni keltainen liekki.
When they were gone we looked out of the window again. Sir Henry had flung it open, and the cold night wind beat in upon our faces. Far away in the black distance there still glowed that one tiny point of yellow light.
"Hänen rohkeutensa on käsittämätön", sanoi sir Henry.
"I wonder he dares," said Sir Henry.
"Ehkä sille on valittu sellainen paikka, että sen voi nähdä ainoastaan täältä."
"It may be so placed as to be only visible from here."
"Se on luultavaa. Kaukanako luulette sen olevan?"
"Very likely. How far do you think it is?"
"Kaksoiskallion luona."
"Out by the Cleft Tor, I think."
"Siis ainoastaan parin penikulman päässä täältä."
"Not more than a mile or two off."
"Tuskin sitäkään."
"Hardly that."
"Kovin kaukana se ei voine olla, jos Barrymorella on ollut tapana viedä sinne ruokaa. Ja tuon liekin luona nyt tämä roisto loikoo odottamassa. Tuli ja leimaus, Watson! Melkeinpä menen ottamaan kiinni tuon lurjuksen!"
"Well, it cannot be far if Barrymore had to carry out the food to it. And he is waiting, this villain, beside that candle. By thunder, Watson, I am going out to take that man!"
Sama ajatus johtui minunkin mieleeni. Eiväthän Barrymore-puolisot olleet vapaaehtoisesti ilmoittaneet meille salaisuuttansa, vaan heidät oli siihen pakotettu. Mies oli yhteiskunnalle vaarallinen, ilmeinen konna, jota ei voinut sääliä, ja jolla ei ollut mitään puolustusta. Me teimme vain velvollisuutemme, jos käytimme tilaisuutta saattaaksemme hänet sinne, missä hän ei voisi tehdä pahaa. Hänen raaka, raju luonteensa oli sellainen, että muut saisivat kärsiä, jos me nyt antaisimme myöten. Minä yönä tahansa saattoivat esimerkiksi naapurimme, Stapletonin sisarukset joutua hänen uhrikseen, ja ehkä juuri tämä ajatus sai sir Henryn niin innokkaasti tuumimaan hänen kiinni ottamistaan.
The same thought had crossed my own mind. It was not as if the Barrymores had taken us into their confidence. Their secret had been forced from them. The man was a danger to the community, an unmitigated scoundrel for whom there was neither pity nor excuse. We were only doing our duty in taking this chance of putting him back where he could do no harm. With his brutal and violent nature, others would have to pay the price if we held our hands. Any night, for example, our neighbours the Stapletons might be attacked by him, and it may have been the thought of this which made Sir Henry so keen upon the adventure.
"Minä tulen mukaan", sanoin minä.
"I will come," said I.
"Noutakaa sitten revolveri ja vetäkää saappaat jalkaanne. Mitä ennemmin lähdemme liikkeelle, sitä parempi, sillä muuten mies luultavasti sammuttaa tulen ja lähtee tiehensä."
"Then get your revolver and put on your boots. The sooner we start the better, as the fellow may put out his light and be off."
Viisi minuuttia myöhemmin olimme portin edessä valmiina lähtemään retkellemme. Me kiiruhdimme pimeän puiston läpi, jossa syystuuli hiljaa valitti ja putoilevat lehdet kahisivat. Yöilma oli täynnä kosteita, katoavaisuudesta muistuttavia höyryjä. Silloin tällöin pilkisti kuu esiin muutamiksi silmänräpäyksiksi, mutta pilvet kiitivät taivaan laella, ja juuri kääntyessämme nummelle alkoi rankasti sataa. Tuli paloi yhä edessämme.
In five minutes we were outside the door, starting upon our expedition. We hurried through the dark shrubbery, amid the dull moaning of the autumn wind and the rustle of the falling leaves. The night air was heavy with the smell of damp and decay. Now and again the moon peeped out for an instant, but clouds were driving over the face of the sky, and just as we came out on the moor a thin rain began to fall. The light still burned steadily in front.
"Onhan teillä aseita?" kysyin minä.
"Are you armed?" I asked.
"Minulla on metsästysruoska mukanani."
"I have a hunting-crop."
"Meidän täytyy koettaa äkkiä yllättää hänet, sillä häntä väitetään hyvin rajuksi. Jos aivan odottamatta hyökkäämme hänen päälleen, niin saamme hänet kiinni, ennenkuin hän ehtii tehdä vastarintaa."
"We must close in on him rapidly, for he is said to be a desperate fellow. We shall take him by surprise and have him at our mercy before he can resist."
"Mitähän Holmes mahtaisi sanoa tästä", sanoi sir Henry. "Mitä sanottiinkaan tuossa tarussa niistä pimeistä hetkistä, jolloin pahuuden valta on korkeimmillaan?"
"I say, Watson," said the baronet, "what would Holmes say to this? How about that hour of darkness in which the power of evil is exalted?"
Vastaukseksi hänen kysymykseensä kuului äkkiä nummen avarasta pimeydestä sama kummallinen ääni, jonka jo kerran ennen olin kuullut suuren Grimpenin suon laidassa. Tuuli kuljetti sitä äänettömän yön läpi, ensin kuului hiljainen uikutus, joka kasvoi ulvonnaksi tai karjunnaksi ja sitten hiljeni kumeaksi muminaksi. Se uudistui ehtimiseen, koko ilman sai se väräjämään, nyt kuului se kimeänä, villinä, uhkaavana. Sir Henry tarttui takkini hihaan, ja hänen kasvonsa loistivat valkoisina pimeässä.
As if in answer to his words there rose suddenly out of the vast gloom of the moor that strange cry which I had already heard upon the borders of the great Grimpen Mire. It came with the wind through the silence of the night, a long, deep mutter, then a rising howl, and then the sad moan in which it died away. Again and again it sounded, the whole air throbbing with it, strident, wild, and menacing. The baronet caught my sleeve and his face glimmered white through the darkness.
"Suuri Jumala, mitä tuo on, Watson?"
"My God, what's that, Watson?"
"Sitä en tiedä. Tämä ääni kuuluu toisinaan nummella. Olen kuullut sen kerran ennen."
"I don't know. It's a sound they have on the moor. I heard it once before."
Se hävisi ja täydellinen hiljaisuus ympäröi meitä. Me seisoimme paikallamme ja koetimme kuunnella, mutta emme voineet enää kuulla mitään.
It died away, and an absolute silence closed in upon us. We stood straining our ears, but nothing came.
"Watson", sanoi hän, "tuo oli koiran ulvontaa."
"Watson," said the baronet, "it was the cry of a hound."
Veri hyytyi suonissani, sillä hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi hirveän kauhun vallanneen hänet.
My blood ran cold in my veins, for there was a break in his voice which told of the sudden horror which had seized him.
"Miksi he tuota ääntä sanovat?" kysyi hän.
"What do they call this sound?" he asked.
"Ketkä?"
"Who?"
"Ihmiset näillä seuduin."
"The folk on the country-side."
"Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä sillä on väliä, miksi he sitä kutsuvat?"
"Oh, they are ignorant people. Why should you mind what they call it?"
"Kertokaa se minulle, Watson. Mitä he sanovat?"
"Tell me, Watson. What do they say of it?"
Minä epäröin, mutta en voinut olla vastaamatta.
I hesitated but could not escape the question.
"He sanovat sen olevan Baskervillen koiran ulvontaa."
"They say it is the cry of the Hound of the Baskervilles."
Hän pidätti huudahduksen ja oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti.
He groaned and was silent for a few moments.
"Varmaan se oli koira", sanoi hän viimein, "mutta ääni tuli kaukaa, luultavasti tuolta taholta."
"A hound it was," he said, at last, "but it seemed to come from miles away, over yonder, I think."
"On vaikea sanoa, mistäpäin se tuli."
"It was hard to say whence it came."
"Se nousi ja laski tuulen mukaan. Eikö Grimpenin suo ole tuolla suunnalla?"
"It rose and fell with the wind. Isn't that the direction of the great Grimpen Mire?"
"Siellä se on."
"Yes, it is."
"Ja sieltä tuli äänikin. Sanokaa minulle suoraan, Watson, eikö se teidänkin mielestänne tuntunut koiran ulvonnalta? Enhän minä toki ole lapsikaan. Teidän ei tarvitse pelätä sanoa minulle totuutta."
"Well, it was up there. Come now, Watson, didn't you think yourself that it was the cry of a hound? I am not a child. You need not fear to speak the truth."
"Minä olin Stapletonin seurassa, kuullessani sitä viimeksi. Hän sanoi, että se hyvin saattoi olla erään sangen harvinaisen linnun huuto."
"Stapleton was with me when I heard it last. He said that it might be the calling of a strange bird."
"Ei, ei, se oli varmasti koira. Onko mahdollista, että noissa tarinoissa voi olla perää? Onko ajateltavissa, että minua todella uhkaa joku vaara niin hämärältä taholta? Ettehän sitä saattane uskoa, Watson?"
"No, no, it was a hound. My God, can there be some truth in all these stories? Is it possible that I am really in danger from so dark a cause? You don't believe it, do you, Watson?"
"En, en."
"No, no."
"Ja kumminkin oli kokonaan toista nauraa sille Lontoossa, kuin seisoa täällä pimeässä kuunnellen tuollaista kirkunaa. Ja sitten sedän muisto! Olihan maassa lähellä sitä paikkaa, jossa hän makasi, näkynyt koiran jälkiä. Kaikki soveltuu niin ihmeellisesti yhteen. En oikeastaan luule olevani pelkuri, mutta tuo ääni sai vereni hyytymään. Tunnustelkaa kättäni."
"And yet it was one thing to laugh about it in London, and it is another to stand out here in the darkness of the moor and to hear such a cry as that. And my uncle! There was the footprint of the hound beside him as he lay. It all fits together. I don't think that I am a coward, Watson, but that sound seemed to freeze my very blood. Feel my hand!"
Se oli kylmä kuin marmori.
It was as cold as a block of marble.
"Huomenna olette kyllä entisellänne."
"You'll be all right to-morrow."
"En, minä en luule voivani vapautua tuosta ulvonnasta. Mitä neuvotte minua tekemään?"
"I don't think I'll get that cry out of my head. What do you advise that we do now?"
"Käännymmekö takaisin?"
"Shall we turn back?"
"Emme hiidessä. Me olemme lähteneet ottamaan kiinni tuota miestä. Me ajamme takaa vankia, ja on hyvin luultavaa, että joku pimeyden henki ajaa takaa meitä. Eteenpäin vaan! Emme luovu aikeestamme, vaikka helvetti olisi laskenut irralleen kaikki koiransa ja lähettänyt ne nummelle."
"No, by thunder; we have come out to get our man, and we will do it. We after the convict, and a hell-hound, as likely as not, after us. Come on! We'll see it through if all the fiends of the pit were loose upon the moor."
Hapuilimme hitaasti eteenpäin pimeässä. Ympärillämme oli rosoisia kivilohkareita, edessämme kiilsi tuo pieni valopilkku. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin arvata etäisyys jostakin valosta sysimustassa yössä, ja joskus näytti tuo valo tulevan kaukaa näköpiirin reunalta, joskus tuntui kuin olisi se vaan muutaman kyynärän päässä. Mutta vihdoin saatoimme nähdä, mistä se tuli, ja silloin tiesimme olevamme sitä aivan lähellä. Valuva kynttilä oli pistetty ylöspäin laajentuvaan railoon muutamassa suuressa kivessä, jonka eri puoliskot suojasivat sitä tuulelta ja estivät näkymästä muualle kuin Baskerville Hallin suuntaan. Valtava kalliolohkare kätki meidät, kun me sen taakse ryömittyämme katsoimme sen reunan ylitse merkkitulta. Oli omituista nähdä tuon ainoan tulen palavan keskellä nummea, ilman että muuta elonmerkkiä näkyi sen läheisyydessä -- liekki oli pieni ja keltainen ja pisti esiin molempien kallioseinäin välistä valaisten niitä.
We stumbled slowly along in the darkness, with the black loom of the craggy hills around us, and the yellow speck of light burning steadily in front. There is nothing so deceptive as the distance of a light upon a pitch-dark night, and sometimes the glimmer seemed to be far away upon the horizon and sometimes it might have been within a few yards of us. But at last we could see whence it came, and then we knew that we were indeed very close. A guttering candle was stuck in a crevice of the rocks which flanked it on each side so as to keep the wind from it and also to prevent it from being visible, save in the direction of Baskerville Hall. A boulder of granite concealed our approach, and crouching behind it we gazed over it at the signal light. It was strange to see this single candle burning there in the middle of the moor, with no sign of life near it--just the one straight yellow flame and the gleam of the rock on each side of it.
"Mitä me nyt teemme?" kuiskasi sir Henry.
"What shall we do now?" whispered Sir Henry.
"Odottakaa tässä. Hän tuskin on kaukana tulestansa. Katsotaanpa, emmekö saa nähdä häntä vilahdukseltakaan."
"Wait here. He must be near his light. Let us see if we can get a glimpse of him."
Tuskin olin tämän sanonut, kun molemmat saimme nähdä hänet. Sen kiven takaa, jonka railossa kynttilä paloi, pistivät esiin ilkeän näköiset, rumat kasvot, inhoittavat, eläimelliset kasvot, joita alhaiset intohimot olivat uurrelleet. Nämä lian peittämät kasvot, joita ympäröi harjamainen parta ja pitkä tukka, olisivat hyvin voineet olla jonkun niistä vanhoista villeistä, jotka ennen olivat asuneet maakuopissansa vuorten rinteillä. Hänen edessään palava tuli heijastui hänen kavalista silmistään, jotka vilkuivat oikealle ja vasemmalle pimeydessä, niinkuin olisi hän ollut metsästäjän askeleita kuunteleva petoeläin.
The words were hardly out of my mouth when we both saw him. Over the rocks, in the crevice of which the candle burned, there was thrust out an evil yellow face, a terrible animal face, all seamed and scored with vile passions. Foul with mire, with a bristling beard, and hung with matted hair, it might well have belonged to one of those old savages who dwelt in the burrows on the hillsides. The light beneath him was reflected in his small, cunning eyes which peered fiercely to right and left through the darkness, like a crafty and savage animal who has heard the steps of the hunters.
Selvästi näkyi jokin herättäneen hänen epäilystään. Ehkä oli Barrymorella tapana käyttää jotakin merkkiä, jota me emme tienneet, tai oli miehellä muuta syytä epäillä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, sillä hänen ilkeistä kasvoistaan saatoin nähdä hänen pelkonsa. Koska tahansa voisi hän sammuttaa tulen ja kadota pimeyteen. Juoksin senvuoksi esiin, ja samoin teki myöskin sir Henry. Samassa silmänräpäyksessä päästi vanki suustaan kirouksen ja heitti suuren kiven sellaisella voimalla, että se murskautui sitä kalliota vastaan, jonka takana olimme olleet. Näin vilahdukselta hänen lyhyen, nelikulmaisen, vahvarakenteisen vartalonsa, kun hän nousi ja käänsi meille selkänsä juostakseen pakoon. Onnellinen sattuma oli, että kuu juuri silloin tuli esiin pilvien välistä. Me juoksimme ylös kummun huipulle ja sieltä näimme miehen syöksyvän alas sen toista sivua, hypellen tiellään olevien kivien yli notkeasti ja nopeasti kuin vuorikauris. Tarkka laukaus revolveristani olisi hänet haavottanut, mutta minä olin ottanut sen mukaani vain puolustaakseni itseäni, jos minun päälleni hyökättäisiin, enkä ampuakseni aseetonta miestä, joka kaikin voimin juoksi meitä pakoon.
Something had evidently aroused his suspicions. It may have been that Barrymore had some private signal which we had neglected to give, or the fellow may have had some other reason for thinking that all was not well, but I could read his fears upon his wicked face. Any instant he might dash out the light and vanish in the darkness. I sprang forward therefore, and Sir Henry did the same. At the same moment the convict screamed out a curse at us and hurled a rock which splintered up against the boulder which had sheltered us. I caught one glimpse of his short, squat, strongly- built figure as he sprang to his feet and turned to run. At the same moment by a lucky chance the moon broke through the clouds. We rushed over the brow of the hill, and there was our man running with great speed down the other side, springing over the stones in his way with the activity of a mountain goat. A lucky long shot of my revolver might have crippled him, but I had brought it only to defend myself if attacked, and not to shoot an unarmed man who was running away.
Me olimme molemmat nopeita juoksemaan, mutta huomasimme pian, ettei meille ollut mahdollista saada häntä kiinni. Kauan saatoimme kuutamossa nähdä hänet, kunnes hän lopulta näkyi vaan pienenä pisteenä, joka nopeasti liikkui eteenpäin erään etäisen kummun rinteellä olevien kivien välissä. Me juoksimme juoksemistamme, kunnes melkein tukehduimme hengästyksestä, mutta meidän ja vangin väli tuli yhä suuremmaksi. Lopuksi pysähdyimme ja istuuduimme läähättäen parille kivelle, katsoen kuinka hän vähitellen katosi.
We were both swift runners and in fairly good training, but we soon found that we had no chance of overtaking him. We saw him for a long time in the moonlight until he was only a small speck moving swiftly among the boulders upon the side of a distant hill. We ran and ran until we were completely blown, but the space between us grew ever wider. Finally we stopped and sat panting on two rocks, while we watched him disappearing in the distance.
Ja juuri silloin tapahtui jotain hyvin merkillistä ja odottamatonta. Me olimme nousseet seisomaan ja aioimme juuri kääntyä kotiinpäin, sillä luonnollisesti oli turhaa jatkaa ajoa. Oikealla puolellamme oli kuu matalalla näkyvissä, ja erään graniittikallion sahankaltainen huippu kuvastui sen hopeakaaren alareunaa vasten. Mustana kuin ebenholtsi-patsas, näkyi erään miehen vartalo tämän kallion huipulla kuvastuvan kiiltävää taustaa vasten. Älä luule sitä näköhäiriöksi, Holmes. Minä vakuutan etten koskaan elämässäni ole nähnyt mitään selvemmin. Mikäli näin seisoi siinä solakka, pitkä mies. Sääret olivat hänellä hieman hajallaan, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat raskaina liikkuneet tällä sammal- ja graniittierämaalla, joka oli hänen edessään. Hän saattoi hyvin olla tämän seudun ruumiillistunut henki, ja hän näyttäytyi kaukana siitä paikasta, missä tuo toinen oli kadonnut näkyvistä. Muuten oli hän viimemainittua paljoa pitempi. Huudahtaen hämmästyksestä käännyin ympäri ja tartuin sir Henryä käsivarteen osottaakseni hänelle näkyä, mutta silmänräpäyksessä oli se kadonnut ja mies oli poissa. Kallion terävät huiput kuvastuivat edelleenkin kuun alaosaa vasten, mutta sen korkeimmalla laella ei enää näkynyt tuota äänetöntä, liikkumatonta hahmoa.
And it was at this moment that there occurred a most strange and unexpected thing. We had risen from our rocks and were turning to go home, having abandoned the hopeless chase. The moon was low upon the right, and the jagged pinnacle of a granite tor stood up against the lower curve of its silver disc. There, outlined as black as an ebony statue on that shining back-ground, I saw the figure of a man upon the tor. Do not think that it was a delusion, Holmes. I assure you that I have never in my life seen anything more clearly. As far as I could judge, the figure was that of a tall, thin man. He stood with his legs a little separated, his arms folded, his head bowed, as if he were brooding over that enormous wilderness of peat and granite which lay before him. He might have been the very spirit of that terrible place. It was not the convict. This man was far from the place where the latter had disappeared. Besides, he was a much taller man. With a cry of surprise I pointed him out to the baronet, but in the instant during which I had turned to grasp his arm the man was gone. There was the sharp pinnacle of granite still cutting the lower edge of the moon, but its peak bore no trace of that silent and motionless figure.
Minä halusin kernaasti mennä tutkimaan kalliota, mutta se oli jonkun matkan päässä meistä. Sir Henryn hermot värisivät vielä kuulemamme ulvonnan vaikutuksesta, eikä hän ollut halukas antautumaan uusiin seikkailuihin. Hän ei ollut nähnyt tuota yksinäistä kalliolla seisojaa, eikä tuntenut sitä väristystä, jonka tämä ihmeellinen ilmestys käskevine asentoineen oli minussa synnyttänyt. "Se oli varmaan joku vanginvartija", sanoi hän. "Niitä on vilissyt täällä nummella tuon miehen karkaamisesta asti." Mahdotonta ei ole, että tämä selitys olisi oikea, mutta paremmin tahtoisin saada sen todistetuksi. Vielä tänään aiomme ilmottaa Princetowniin, mistä heidän on vankiaan etsittävä, mutta oli kyllä ikävä, ettemme saaneet iloa viedä häntä mukanamme. Sellaisia seikkailuja jouduimme viime yönä kokemaan, ja sinun täytynee myöntää, hyvä Holmes, että tämä tiedonanto kelpaa.
Olen kyllä puhunut paljon sellaista, joka oikeastaan ei tähän kuulu, mutta pidin viisaimpana ilmoittaa sinulle kaikki seikat ja jättää sinun valittavaksesi ne, jotka parhaiten tuntuvat auttavan sinua johtopäätöksiesi tekemisessä. Olemme kumminkin voittaneet jotain. Mitä Barrymore-puolisoihin tulee, olemme keksineet syyn heidän menettelyynsä, ja se on melkoisesti yksinkertaistuttanut asemaa. Nummi salaisuuksineen ja asukkaineen pysyy kumminkin yhtä selittämättömänä kuin ennenkin. Ehkä voin ensi kirjeessäni siihenkin hieman valoa luoda. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme.
I wished to go in that direction and to search the tor, but it was some distance away. The baronet's nerves were still quivering from that cry, which recalled the dark story of his family, and he was not in the mood for fresh adventures. He had not seen this lonely man upon the tor and could not feel the thrill which his strange presence and his commanding attitude had given to me. "A warder, no doubt," said he. "The moor has been thick with them since this fellow escaped." Well, perhaps his explanation may be the right one, but I should like to have some further proof of it. To-day we mean to communicate to the Princetown people where they should look for their missing man, but it is hard lines that we have not actually had the triumph of bringing him back as our own prisoner. Such are the adventures of last night, and you must acknowledge, my dear Holmes, that I have done you very well in the matter of a report. Much of what I tell you is no doubt quite irrelevant, but still I feel that it is best that I should let you have all the facts and leave you to select for yourself those which will be of most service to you in helping you to your conclusions. We are certainly making some progress. So far as the Barrymores go we have found the motive of their actions, and that has cleared up the situation very much. But the moor with its mysteries and its strange inhabitants remains as inscrutable as ever. Perhaps in my next I may be able to throw some light upon this also. Best of all would it be if you could come down to us. In any case you will hear from me again in the course of the next few days.